Suomen kunnat: Hausjärvi

Hausjärvi

Hiljaa virtaa Vantaa, mutta kysymys kuuluu: mistä alkaen? Vastaus on Hausjärvellä sijaitsevan Vantaan kylän vieressä sijaitseva Erkylänjärvi. Tämä on se etelähämäläinen sijainti, joka on antanut nimensä itseään selvästi kuuluisammalle joelle ja siten myös Suomen väkiluvultaan neljänneksi suurimmalle kunnalle. Hausjärvi on 8040 asukkaallaan (vuoden 2022 viimeisenä päivänä) Suomen 119:nneksi suurin kunta, mutta alkuperäinen Vantaa sijaitsee kaikesta huolimatta siellä.

Alkuperäisen Vantaan taas on spekuloitu saaneen nimenä alkunsa nimestä Vanaantaka, joka viittaa Vanajaveden takamaihin: kun Janakkalasta on menneinä aikoina katsonut etelään, Suomenlahdesta sen on erottanut Salpausselkä ja sen rinteiden lomassa leviävä erämaa. Tämä perämetsä tunnettiin 1700-luvulla nimellä Metsäkansa. Sittemmin Metsäkansasta sukeutui Hausjärvi, joka irtaantui nykyisestä pohjoisnaapuristaan Janakkalasta omaksi seurakunnakseen vuonna 1855.

Kun etymologian makuun on päästy, on syytä vielä puhua hetki Hausjärvestä. Hausjärvi on se kylä, jonne seurakunnan kirkko nousi, ja kuten tyypillistä on, tämä nimi laajeni koko kunnan nimeksi. Eikä se olekaan mikä tahansa nimi. Nimen taustalla on hauste, majavan anaalirauhasista saatava erite, jota käytettiin keskiajalla perinnäislääkeaineena. Sen uskottiin lisäävän muun muassa sukupuolista kyvykkyyttä. Näillä main haustekauppa kävi kuumana, niin kuumana, että yhä näinäkin päivinä eritteen muisto elää kunnan nimen määriteosassa.

Se (Hausjärven kirkko) on siinä.

Hausjärvi lienee kohtalaisen tuntematon kunta. Tähän vaikuttaa moni asia: sijainti suurempien ja tunnetumpien kuntien katveessa, syrjässä kaikkein suurimmilta valtaväyliltä, ja merkittävän asutuksen jakautuminen kolmeen eri taajamaan, joista kullakin on vieläpä eri nimi kuin kunnalla itsellään (ne taajamat ovat Oitti, Hikiä ja Ryttylä). Kun tähän lisätään historiasta kumpuava ja edelleen osuva metsäinen maine, niin tässäpä sitä ollaan. Hausjärven mielenkiinto piilee mielenkiinnottomuudessa, ja kun menee itse paikalle, voi myös huomata, ettei kyse ole mielenkiinnottomuudesta alkuunkaan. Kenties pikemmin tietämättömyydestä. Tarina on tuttu noin kaikista Suomen kunnista.

***

Matkasimme Hausjärvelle maaliskuun auringossa vuonna 2023, lauantaina, kun uusmaalaisten (hämäläistenkin) teiden varret olivat hivenen epäsiisteistä vaalimainoksista kukkeina. Koska Vantaan kylä valikoitui ensimmäiseksi määränpääksemme ja koska matkan kestoa oli taaperon nukkumiseen liittyvistä syistä hyvä pidentää, kokeilimme jotain uutta. Vantaa-nimen myötä Hausjärvi kun on tavallaan edustettuna myös Helsingissä, Vantaalla, Nurmijärvellä, Hyvinkäällä ja Riihimäellä, joten matkasimme perille pikkuteitä pitkin Vantaanjoen uomaa seuraillen.

Matka alkuperäiseen Vantaan kylään käynnistyi Suomenlahden rannalta, sieltä, mihin Vantaanjoki päättyy, Helsingin Vanhankaupunginkoskelta.

Aloitimme Vanhankaupunginkoskelta ja jatkoimme siitä Pukinmäen ja Ylästön kautta Vantaankoskelle ja edelleen Seutulaan, Nurmijärven kirkonkylän kupeeseen, Nukariin ja sieltä moottoritietä mukaillen Riihimäelle. Se, mikä oli alkanut jokena, oli nyt muuttunut kerrassaan säälittäväksi ojaksi Peltosaaren elementtitalolähiön kupeessa. Riihimäellä Vantaanjoki mahtuu jo siltarumpuun, mutta kyllä tämäkin onneton loriseva ränni on onnistunut aiheuttamaan kaupungissa tulvia, kuuluisimmin vuonna 2004. Syy on nimenomaan siltarummuissa: Vantaanjoki näyttää pieneltä, mutta kun siltarumpu ei vedäkään vesimassaa, vesi nousee.

Lopulta ylitimme kunnanrajan Erkyläntietä pitkin. Vantaan kylä on vaatimaton, sellainen kuin suomalaiset kylät yleensä, taloja etäisyyden päässä toisistaan, yksittäinen risteys. Pyrimme myös Erkylänjärven rantamailla sijaitsevalle Erkylän kartanolle, mutta se ei käynyt päinsä: kartano on Sinituote Oy:n pääkonttori ja siten porttien takana sijaitsevaa yksityisaluetta.

Tällainen on Vantaa.

Jo täällä saattoi silti havaita erään Hausjärven ominaispiirteen: harjumaiseman. Mäntykangasta piisasi. Kun lähti ajamaan kohti Hikiää, sähkölinjojen kohdalla näkyi kauas. Tällaisen yllätyksen muistan kohdanneeni jo parisenkymmentä vuotta aiemmin, kun Riihimäen puolelta saavuimme tämän nimenomaisen kunnan alueelle leireilemään. Oli kyse armeijasta.

Salpausselkä on harju. Harjuilla kasvaa mäntyjä.

***

Hausjärvi sijaitsee vedenjakajalla. Erkylänjärvi laskee Vantaanjokea pitkin lopulta Suomenlahteen, mutta pohjoisemmassa osassa kuntaa sijaitsevat vesialueet kuuluvat Kokemäenjoen vesistöön. Riihimäen ja Hausjärven rajalla sijaitsevalta Hatlamminsuolta vedet laskevat molempiin suuntiin. Kunnan kaakkoisessa kulmassa taas on Mäntsälänjoen latvavedet.

Vantaan jälkeen siirryimme Oittiin, Hausjärven hallinnolliseen keskustaajamaan ja merkittävimpään kaupalliseen keskukseen.

Oitin rakennusten tunnusomainen väri on vaaleanruskea, ja tämänvärinen on esimerkiksi kunnanvirasto. Monessa Suomen kunnassa tällaiset rakennukset tapaavat olla punatiilisiä, mutta ei tämäkään läpeensä vieraalta tuntunut. Oitti ei ole mikään taajamakaunotar. Moni liikerakennus on tyhjillään, seinissään töhryjä. Ravinnontarve tyydytettiin Oitin Pizza-Kebabissa (nämä pikkukuntien kebabruokalat noudattavat nimiltään aina samaa kaavaa: joko taajaman tai kunnan nimi, tai sitten Istanbul tai Izmir).

**

Majapaikkamme sijaitsi vanhan maatilan entisessä navettarakennuksessa Hausjärveä poikittain halkovan kantatie 54:n varressa, Karhin kylässä. Rakennuksen ikkunoista avautui näkymä moneen merkittävään kohteeseen. Pellon takana siinsi Hatlamminmäki, mikä samalla muodostaa Hausjärven korkeimman kohdan (169 metriä merenpinnan yläpuolella, ja samalla mäellä on myös Riihimäen korkein kohta, kuusi metriä matalammalla). Vielä lähempänä suoraan lännessä näkyi Riihimäen rajan takana noin kilometrin päässä jätteenkäsittelylaitos, jota paikalliset kutsuvat Ekokemiksi (vaikka pytinki on toiminut jo kuuden vuoden ajan Fortumin brändin alla ja nimellä).

Karhin kylämaisemaa.

Hausjärveläisille Riihimäki tuntuu muutenkin olevan luonteva keskuspaikka. Hausjärven kaikki taajamat sijaitsevat vahvasti Riihimäen vaikutuspiirissä. Tämän matkan aikana minäkin kävin kaupassa Riihimäen Petsamossa, sillä se oli majoitusta lähinnä sijainnut vaihtoehto. Riihimäellä pääsee myös monipuolisesti esimerkiksi junan kyytiin, vaikka onhan junaannousemismahdollisuuksia Hausjärvelläkin. Kunnassa on taajamajunien käytössä jopa neljä asemaa: pääradalla Ryttylä, Riihimäki-Lahti-rataosuudella Hikiä, Oitti ja Mommila. Intercityn tai Pendolinon kyytiin ei Hausjärveltä kuitenkaan ole asiaa (paitsi tapauksissa, joissa lähijuna on peruttu ja perässä seuraava kaukojuna poimii väliasemien hyljätyt mukaansa).

Myös Uudenmaan puolella sijaitseva Hyvinkää on merkittävä rajanaapuri. Kaikkein eriskummallisin esimerkki asiasta saatiin keväällä 2020, kun koronavarotoimena Uudenmaan raja suljettiin. Hausjärven eteläosissa sijaitsevalla Perä-Kerkkolan asuin- ja teollisuusalueella koronasulku aiheutti mielenkiintoisen tilanteen, sillä käytännössä alue kuuluu Hyvinkään keskustaajamaan, mutta sitä reunustaa kunnanraja – ja tässä tapauksessa merkitsevästi myös maakunnanraja. Eräältä pienteollisuuden reunustamalta tienpätkältä ei edes pääse pois, ellei vähintään käy Uudenmaan puolella.

On sopivaa, että Hyvinkää ja Riihimäki ovat molemmat edelleen läsnä hausjärveläisessä elämänmenossa, sillä eipä tarvitse mennä kuin 106 vuotta taaksepäin, kun molemmat vielä kuuluivat Hausjärveen. Hyvinkää itsenäistyi puoliksi Hausjärvestä ja puoliksi Nurmijärvestä heinäkuussa 1917, juuri ennen Suomen itsenäistymistä. Riihimäki taas itsenäistyi Hausjärvestä vuonna 1922. Tarinahan on tuttu: vaikka kaupungit ovat kuuluisampia kuin niitä ympäröivät maalaiskunnat, maalaiskunnilla on ollut historiallinen valta ja voima. Kuuluisampiakin esimerkkejä löytyy: Lahti oli vain pikku kylänen isossa Hollolan emäpitäjässä, tai Jyväskylä Laukaassa.

**

Ei ole aivan yksinkertaista sanoa, mistä Hausjärvi on kuuluisa. On kunnassa toki tapahtunut kuuluisia asioita, kuten vaikkapa Mommilan veriteot marraskuussa 1917, jossa surmansa sai Mommilan kartanon omistaja Alfred Kordelin ja joukko Lahden suojeluskuntalaisia (https://fi.wikipedia.org/wiki/Mommilan_veriteot). Sitten itsenäistyikin Suomi, ja pian oli vuorossa sisällissota. Mommilan kartano, aivan kuten Erkylänkin, ovat tietysti itsessään kuuluisia kohteita. Kuten jo mainittua, Erkylän kartanoa emme nähneet, ja Mommilan kartanon maitakin katsoimme kähinnä auton ikkunasta. Ei ollut aikaa enempään ja kahvilakin olisi auki vain kesäisin.

Mommilan kyläpuoti ei ollut avoinna.

Kuuluisa lienee myös taajamannimi Hikiä kaikkine muunnelmineen, joista tunnetuin lienee perähikiä, jonka Urbaani sanakirja määrittelee näin: Paikka kaukana kaikesta sivistyksestä. Se ei tee täyttä oikeutta termin nimenneelle taajamalle. Vaikka Hikiä on syrjäinen, olen käynyt syrjäisemmissäkin paikoissa. Hikiä ei nimittäin haisevaisesta nimestään huolimatta ole kaukana. Toki Hikiä on sikäli kuollut, ettei siellä enää ole esimerkiksi kauppaa, vaikka asukkaita on tuhat.

Jos on Hikiän nimi kansallisella tasolla mieleenpainuva, samaa potentiaalia on Ryttylässä, joka tuo mieleen jonkintyyppisen epätasaisen pinnan. Vaikka emme ehtineet uhrata Ryttylälle merkittävästi aikaa, se vaikutti Hausjärven taajamista yllättäen kaikkein urbaaneimmalta (jos kohta Ryttylän tapauksessa ei tietenkään voida mistään urbaaniudesta puhua). Kenties tässä näkyi taajaman vahva teollinen historia. 1960-luvulla siellä oli jopa neljä ruokakauppaa ja kolme pankkia.

Ryttylässä oli myös ravintola.

Ehkä tunnettuna voi myös pitää yhtä Suomen johtavista siivouskomeron sisältä löytyvistä brändeistä. Sinituote Oy on hausjärveläinen yritys, vaikka tehtaat sijaitsevat muissa kunnissa. Kenenkään siivoustoimia tuskin mullistaa tällainen Hausjärvi-kytkös, mutta tulipa nyt silti sanottua.

**

Hausjärvi sijaitsee nykyisessä maakuntajaossa aivan Kanta-Hämeen maakunnan etelärajalla, mutta toisin kuin tällaisissa maakunnan rajaa viistävissä kunnissa yleensä, Hausjärvi on nimenomaan hämäläinen paikka. Tästä lienee kiittäminen Hämeen luonnetta: historiallinen Häme on tunkeutunut myös pohjoisen ja keskisen Uudenmaan alueille, paljon Hausjärvestä etelään. Suomen murrekartoissakin esimerkiksi Tuusulassa ja Nurmijärvellä puhutaan nimenomaan etelähämäläisiä murteita. Uusmaalaisia murteita ei ole olemassakaan: on vain ruotsinkielinen rannikko ja suomenkielinen sisämaa, tässä tapauksessa Häme.

Tämä on se maailma, jonka ytimessä Hausjärvi sijaitsee, siellä jossain Vantaan yläjuoksulla.

Advertisement

Suomen kunnat: Hattula

Hattula

Suurin osa Suomen kunnista on vahvasti keskustaajamavetoisia. Tyypillisesti ne ovat tapauksia, joissa keskustaajama on rakentunut kirkon ja sen tuntumaan muodostuneiden kaupallisten palveluiden ympärille, ja taajaman ulkopuolella sijaitseva maaseutu on vain sitä itseään: taajaman ulkopuolista maaseutua.

Hattula ei asetu tähän muottiin. Toki ”keskustaajama” Parola on kunnan merkittävin asutuskeskittymä, mutta menemällä Parolan keskeisimpään pisteeseen ei lopulta ymmärrä Hattulasta paljonkaan. Enpä tiedä, päteekö tuo muihinkaan Suomen kuntiin, mutta Hattulassa Parola on koko kunnan mittakaavassa poikkeuksellisen mitätön ydin. Tärkeimmät kaupalliset palvelut siellä tietenkin on, mutta kirkot, museot, varuskunta, sillat, kartanot ja sen sellaiset oleellisiksi turistin vierailukohteiksi laskettavat paikat sijaitsevat toisaalla.

Näitä kaikkia kohteita Hattulassa on. Niistä lisää aivan tuota pikaa.

Keskustaajamassa on yllä lainausmerkit siksi, että vaikka Parola muodostaa Hattulan keskustan, se on tätä nykyä virallisesti tilastoluokituksissa osa Hämeenlinnan keskustaajamaa. Hattulan kunnantalon ja Hämeenlinnan torin välillä on etäisyyttä ihan vähän yli kymmenen kilometriä, linnuntietä vähemmän. Kahden rakennuksen välinen etäisyys on tällä välillä korkeintaan 200 metriä – se pitää taajaman taajamana. Ilmeisesti matkan varrella on ehtinyt tapahtua lievää tiivistymistä, vaikka suomalaisen kuntahistorian merkillisimpiin tapauksiin lukeutuva Sunny Car Center -projekti päättyikin kuuluisan surkeasti, eikä mitään sen yhteydessä lopulta rakennettu Hämeenlinnan keskustan ja Parolan väliselle maa-alalle. Paitsi se yksi pylväs, joka sittemmin purettiin.

Kirkot (3 kpl)

Suomen kunnissa on aina vähintään yksi nähtävyys, koska kaikissa kunnissa on vähintään yksi kirkko. Hattulassa kirkkoja on kolme, mutta niistä kuuluisin on yksi koko maan kuuluisimmista. Pyhän ristin kirkko sijaitsee vähän Parolasta kaakkoon, Vanajaveden rannalla. Se on Hämeen vanhin kirkko, rakennettu arviolta 1400-luvun loppupuolelta. Tarkkaa aikaa ei tiedetä.

Se on ollut keskiajalla pyhiinvaelluskohde, mikä on osaltaan luonut Hattulasta merkittävän paikan jo ennen kuin Hämeenlinnan kaupunkia on perustettu. Itse Hämeen linna toki valmistui samaisen Vanajaveden rannalle karkeasti samoihin aikoihin.

Pyhän ristin kirkko pitää sisällään ilmeisen upeita kalkkimaalauksia, mutta niitä saatoimme tutkia vain ikkunan läpi tihrustaen. Oli helmikuun ensimmäinen viikonloppu, eikä tämä kirkko pidä oviaan auki talvisin. Tämä oli sikäli harmillista, että kirkko on kuuluisa nimenomaan runsaista maalauksistaan. Voi olla, että tänne on poikettava esimerkiksi myöhemmän ohikulkumatkan yhteydessä.

Helmikuun neljäntenä päivänä vuonna 2023 Hattulan Pyhän ristin kirkon sisätiloihin ei päässyt. Kirkko on avoinna yleisölle vain kesäkaudella.

Kävimme katsomassa myös kahden muun kunnassa sijaitsevan luterilaisen kirkon ulkoseiniä. Hattulan kirkko, tai Hattulan uusi kirkko, on perinteisen punatiilinen, 1850-luvun puolivälissä rakennettu rakennus, jossa vierailumme hetkellä vietettiin hautajaisia. Katsoimme rakennusta etäämpää – muu ei olisi ollut sopivaa.

Hattulaa ei ole rumin kirkoin pilattu. Myös seurakunnan pääkirkko, Hattulan (uusi) kirkko on edustava näky mäkensä päällä.

Mielenkiintoisesti sekä Pyhän ristin kirkko että Hattulan uusi kirkko sijaitsevat Parolan taajamarakenteen ulkopuolella, siellä missä yhdyskunta kallistuu maaseutuun. Hattulan uudelle kirkolle johtaa Parolan asujaimistosta Kirkkotie, joka kulkee yli Mierolan sillan pohjoiseen ja sen jälkeen läpi vanhannäköisen kylämaiseman. Hieman tällaiselta näyttää myös Pyhän ristin kirkon ympäristö.

Näkymä Mierolan sillalta kohti Hattulan kirkkoa. Olemme valtakunnallisesti merkittävässä kulttuuriympäristössä.

Lisäksi on olemassa Tyrvännön kirkko, joka sijaitsee noin 15 kilometrin päässä Parolasta. Tyrväntö oli aikoinaan oma kuntansa, joka liitettiin Hattulaan vuonna 1971. Toisin kuin tuoreempien liitoskuntien kirkonkylissä Tyrvännössä ei ole taajamaa. Se on pelkkä kylä, kylläkin huomattavan vanhoja maataloja sisältävä sellainen, jota nykyihminen ei oikein edes osaa kuvitella suomalaisen kunnan keskuspaikaksi. Tyrvännön kirkossa on jumalanpalvelus kerran kuussa, mikä ympäröivän yhdyskuntarakenteen vähäisyys huomioiden kuulostaa mielenkiintoiselta tapahtumalta.

Tyrvännön kirkko nousee esiin syrjäisen maaseudun keskeltä.

Museot (2 kpl)

Hattulassa on kaksi mainittavaa museota: Lepaan puutarhamuseo Lepaan kartanon yhteydessä, joka oli vierailumme aikaan suljettu, ja Parolan Panssarimuseo, joka oli vierailumme aikaan avoinna. Suuntasimme siis jälkimmäiseen.

Se olikin kokemus. Suomen puolustusvoimat on aivan varmasti paremmasta päästä maailman puolustusvoimia, mutta Panssarimuseossa on kieltämättä vaikea välttyä ajatukselta jonkinlaisesta rinnakkaisesta yhteiskunnasta, maailmasta maailman sisällä. Panssarimuseo koostuu kokoelmasta panssarivaunuja ja panssarintorjuntavälineitä, ja lisäksi museossa pääsi hands on -hengessä ampumaan simulaattoritykillä videotykillä heijastettuun maisemaan. Kun vihollinen oli tuhottu, alkoi soida jonkintyyppinen eteerisenhaikea taivaallinen jousimusiikki. Pääsee myös body in -hengessä istumaan Sisu-panssarivaunun sisälle. Lisäksi museon vastaanotossa lippuja myi mies, joka oli tehnyt työuransa rautateillä ja kehui halvan neuvostoviinan hyvää saatavuutta muinaisella Helsingin ratapihalla aivan Eduskuntatason tuntumassa, missä hän on työnsä yhteydessä viettänyt aikaa ja siten siis käynyt Helsingissä. Tätä hän äityi kuvailemaan heti sen jälkeen, kun oli äimistellyt asuinpaikkamme kuultuaan, kuinka kukaan siellä Helsingissä voi asua. No, on meitä yli 650 000 muutakin, että kai siinä jotain kuitenkin on.

Etsi kuvasta erillishakaristi.

Museokierroksen jälkeen maistui munkkikahvi Tankkituvassa, Panssarimuseon omassa kahvilassa. Se oli normaalia munkkia ja normaalia kahvia, tuttu ja toimiva konsepti.

Varuskunta (1 kpl)

Panssarimuseo on osa laajempaa Hattulan sotainfrastruktuuria, jonka merkittävin osa on pari kilometriä museosta etelään sijaitseva varuskunta, Panssariprikaati Parolannummella. Tällaista sotilastoimintaa on täällä harjoitettu pidempään kuin Suomi-nimistä entiteettiä on edes kunnolla ollut olemassa. Parolannummen harjoituskenttä on ollut käytössä yhtäjaksoisesti jo vuodesta 1777, minkä takia Hattulassa on käynyt sellaisia vieraita kuin esimerkiksi Venäjän keisari Aleksanteri II vuonna 1863. Hän antoi silloin Hattulan Parolannummella kuuluisan kieliasetuksensa, jolla suomen kieli nostettiin tasaveroiseen asemaan ruotsin kanssa, mikä oli suuri fennomaaninen saavutus. Tästä syystä Hattula on sittemmin brändännyt itsensä suomen kielen kunnaksi.

Panssariprikaatista ja Panssarimuseosta Hattulaan tulijoita muistuttavat kolmostiellä Parolan liittymässä autoilijoita tervehtivät tykit.

Sillat (useita)

Hattulassa on monta siltaa, joista suurin osa on tietenkin mitättömiä ja peräti mitäänsanomattomia. Se on ihan tavallista, eikä siitä kannata huolestua. Yksi Hattulan silloista on kuitenkin yli muiden. Silta on toinen elementeistä Hattulan vaakunassa (toinen on Pyhän ristin kirkkoon viittaava pyhä risti). 

Kyseessä on Mierolan silta, joka ylittää Vanajaveden Mierolanvirran keskellä valtakunnallisesti merkittävää rakennettua kulttuuriympäristöä. Kesäaikaan tässä olisi miellyttävää nielaista tuopillinen, kuten epäilemättä monet ovat tehneetkin.

Mierolan sillan muoto on tunnistettava.

Vesiteitse Hattulaan voi saapua Vanajavettä pitkin Mierolan sillan kupeessa sijaitsevaan pikku satamaan.

Kartanot (ainakin 6 kpl)

Hattulassa on runsaasti kartanoita. Me majoituimme niistä kenties kuuluisimmassa, Lepaan kartanossa, tarkemmin sen päärakennuksen vierashuoneessa. Lepaan kartano sijaitsee vuonna 1971 Hattulaan liitetyn entisen Tyrvännön kunnan alueella. Kartanon puisen päärakennuksen julkisivua dominoi äärimmäisen moniruutuinen ikkunapinta. Lisäksi Lepaan kartanon alueella on viinitila ja mahdollisuus suorittaa hortonomin AMK-tutkinto Hämeen ammattikorkeakoulussa eli HAMKissa. Lepaalla on harjoitettu moista opetustoimintaa jo autonomian ajoilta asti.

Nälän tyydyttämiseksi matkamme aikana oli kuitenkin tarpeen käyttää keskustaajama Parolan palveluita. Lepaalla sijainnut ravintola oli laadultaan opiskelijaruokala ja siten suljettu vierailumme ajankohtana, viikonloppuna.

Lepaan kartanon päärakennus.

Lepaan kartanon omistaja Karl Fredrik Packalén testamenttasi tilansa vuonna 1902 puutarhuri- tai maatalousopetuskäyttöön, ja näin on siitä alkaen ollut. Opetustoiminta jatkuu näissä idyllisissä maisemissa edelleen.

Näkymä Lepaan kartanon vierashuoneesta.

Keskustaajama

Lopuksi luomme vielä katsauksen Parolaan. Kyse ei tosiaan ole kaksisesta keskustaajamasta, mutta siinä Parola on kappale normaaleinta Suomea. Tämäkin keskustaajama on paikka, jonne enimmäkseen tullaan asioimaan autokyydillä, ja parkkipaikat ovat katukuvassa hallitsevassa roolissa, jos nyt katukuvasta voi puhua kun kaikki väylät ovat pikemminkin teitä. Suomalaisten pikkuisten kuntakeskusten tapaan ne ovat sitä myös nimiltään: Parolassa merkittävimmät ovat Parolantie, Hattulantie ja Kinnalantie.

Kaupalliset palvelut Parolassa ovat tyypilliset: kaksi kebabpizzeriaa (joiden nimet saisi melkein arvaamallakin oikein: Hattulan Pizza-Kebab House ja Istanbul Pizza & Kebab), K- ja S-ryhmien ruokakaupat, parturi-kampaamo, kukkakauppa, baari (Ravintola Wanha Apteekki, joka palvelee 70-lukulaisessa rakennuksessa ja jonka apteekkiudesta muistuttavat vihreät värivalot ja josta saa arkisin myös lounasta), kunnantalo, kirjasto, jonkintyyppinen tori jonka reunalla kiinteä lava, osa liiketiloista myös tyhjänä, Kotipizza K-supermarketin yhteydessä (jossa söimme päivällisen) ja heti taajaman ytimen vieressä peltoa. Joitain pistemäisiä kerrostaloja, välittömässä läheisyydessä myös pientalomattoa.

Toisin sanottuna Parolassa ei ole mitään erityistä, mutta suomalaisessa kontekstissa ei myöskään mitään moitittavaa.

Liiketilan sisätilaa, S-Market, Parola.

Parolassa pellot alkavat heti Hattulantien eteläpuolelta. Peltojen takana siintävät Pyhän Ristin kirkko ja Hämeenlinnan kaupunki.

Hattulan torin laidalla on esiintymislava, jossa muistetaan Hattulassa vuonna 1781 syntynyttä suomen kieltä käyttänyttä kirjailijaa Jaakko Juteinia. Osin tästä syystä, ja osin siksi, että Aleksanteri II:n allekirjoitti suomen kielen asemaa turvanneen kieliasetuksen tavattuaan fennomaani Johan Vilhelm Snellmanin Parolannummella vuonna 1863, Hattula on brändännyt itsensä sittemmin suomen kielen kunnaksi.

Lopuksi

Hattula on vanha kulttuuripitäjä, mutta eihän siitä mihinkään pääse, että Hämeenlinnan läheisyydellä on sekä historiallisesti että edelleen suuri rooli siinä, mitä tämä kunta on. Hämeenlinna kun ei ole naapuri vaatimattomimmasta päästä: se on Suomen vanhin sisämaakaupunki, jolla on vahvaa hallinnon historiaa. Vielä 2000-luvun puolellakin Hämeenlinna oli silloisen Etelä-Suomen läänin pääkaupunki.

Hattulassa Hämeenlinnaan identifioituminen näkyy vahvimmin siinä, mitä urheilujoukkuetta kunnassa kannatetaan. Tietenkin Hämeenlinnan Pallokerhoa, joka on pelannut Suomen miesten jääkiekon korkeimmalla sarjatasolla iät ja ajat ja voittanut mestaruudet vuosina 2006 ja 2019.

Parolan Kotipizzan seinällä on lasten piirtämiä piirroksia, aiheena HPK. Seinällä on myös Panssariprikaatin sponsoroima lumipukupelipaita, koska miksipä ei. Kyllähän jääkiekkopiireissä on käytetty auliisti sellaisia sanontoja kuin ”pojat menivät tänään sinne sota-alueelle” ja ”taistelu on hävitty, sota jatkuu”.

Selvästi Hattula on kuitenkin antanut inspiraatiota myös Hämeenlinnalle, tai ainakin HPK:lle. Seura nimittäin lanseerasi itselleen uuden markkinointilogon vuosituhannen vaihteen tienoilla, ja siinä logossa oli ritari. Logon malli näkyy inspiroituneen Hattulasta, tarkemmin Panssarimuseon seinästä.

Suurnaapuri Hämeenlinna on kuntaliitosten kautta imenyt itseensä peräti viisi kuntaa: Rengon, Kalvolan, Hauhon, Lammin ja Tuuloksen. Vaikka Hattula olisi ollut kaikkein loogisin Hämeenlinnaan liittyjä, se on päättänyt säilyä itsenäisenä, samoin kuin Hämeenlinnan eteläpuolella sijaitseva Janakkala. Hämeenlinnan kuntaliitoksiin palattakoon Hämeenlinnan tarkemman käsittelyn yhteydessä. Tässä yhteydessä todettakoon vain, että kyllä kai tällainen itsenäisyyden säilyttämisen vimma ja kyvykkyys voi kertoa paitsi itsepäisyydestä myös identiteetistä.

Suomen kunnat: Harjavalta ratsastaa rokkimaineella ja on vähän epäidyllinen

Harjavalta

Kokoonsa nähden Harjavallalla on ollut suomalaiselle julkisuudelle paljonkin annettavaa. Tästä satakuntalaisesta alle 7000 asukkaan teollisuuskaupungista ovat ponnistaneet kuuluisuuteen muun muassa rokkiyhtyeet Maj Karma ja Lapko.

Eikä teollisuuskaupunki tosiaan olisi teollisuuskaupunki, ellei siellä olisi teollisuutta. Harjavalta pääsi jopa isoon rooliin Karpolla on asiaa -ohjelmassa jo vuonna 1988: Outokummun rikkihappotehtaan päästöt olivat syövyttäneet autojen maalipintoja tehtaan pysäköintialueella, minkä seurauksena tehdas lopulta pääsi Hannu Karpon hampaisiin.

Teollisuutta Harjavallassa on edelleen: suurteollisuuspuiston piippu näkyy keskustaan ja muistuttaa kaupungin historiasta. Viime vuosina ehkä tunnetuin Harjavallan teollisuusyrityksistä on ollut metalliteollisuudessa toimiva Norilsk Nickel Harjavalta: se on se osakeyhtiö, jolle Jari Kurri myi 40 prosenttia tuolloin venäläisessä KHL:ssä pelanneen Helsingin Jokerien osakkeista. Näin Jokerit siirtyi seuran oman tulkinnan mukaan täysin suomalaiseen omistukseen. Norilsk Nickel Harjavalta kuuluu Norilsk Nickel -konserniin, jonka pääomistaja on venäläinen oligarkki Vladimir Potanin.

Tutkimattomia ovat metalliteollisuuden tiet, ja vielä sitäkin tutkimattomampia Helsingin Jokerien, mutta nyt ei ole sellaisen puinnin aika.

Savupiippu näkyy Harjavallan ydinkeskustaan ja todistaa siten suurteollisuuspuiston olemassaolosta.

***

Harjavalta pitää sisällään paljon muutakin kuin oligarkin omistaman konsernin suomalaisyhtiön koukeroita – jopa siinä määrin, että koko suurteollisuuspuisto jäi meiltä tällä kertaa näkemättä.

Ei teollisuuskaupungin tuntua toki Harjavallassa pakoon pääse. Sen ympärillehän koko kaupunki on kasvanut. Rakennuskanta on suuresti 70- ja 80-lukulaista, mikä käy järkeen. Harjavallan väkiluvun huippu on osunut 1980-luvun puoleenväliin (8955 asukasta), mutta nykyään väkeä on yli 2000 asukasta vähemmän, 6758. Taas kerran: tältä näyttää rakennemuutos. Kaupungin teollinen historia näkyy siinäkin, että kaupunginvaltuuston selvästi suurin puolue on yhä näinäkin päivinä SDP.

Majapaikkamme oli rakentamisajankohdalle uskollisesti tasakattoinen.

70-luvun rakentaminen oli Harjavallassa muutenkin muotia.

Harjavalta ei kuitenkaan ole totaalinen pussinperä. Maakunnan keskus – joka tosin on ei-kasvava mutta silti kohtalaisen suuri Pori – on vain 30 kilometrin päässä. Harjavaltaan pääsee myös junalla, mikä oli tällä kertaa meidänkin valintamme. Silti Harjavallassa vallitsee tietty syrjäisen kuihtumisen tuntu, mitä ei helpota se, että keskustaajaman avainpaikat on parkkipaikoin täytetty. Näin nämä asiat on Suomessa tavattu tehdä.

Harjavallan keskusta ei ole maailman kaunein ilmestys. Siellä missä ei ole parkkikenttää, on sorakenttä taannoin puretun liikerakennuksen jäljiltä. Muotitalo K&A:n (vas.) tuotemerkissä on jotain suuremmista kaupungeista tuttua.

Parkkipaikkojen ympärillä on S-Market, Tokmanni, kaupungin paras pitsapaikka Harjavallan Pizzamestarit sekä liikekeskus, jonka yhdessä, tatuointiliikkeen viereisessä seinässä on meille selittämättömäksi jäänyt tuoreehko Vesa-Matti Loiri -muraali. Loiri kuoli vajaata kuukautta Harjavallan-matkamme jälkeen, mutta tätä silloisessa tulevaisuudessa tapahtuvaa tapahtumaa emme tietenkään voineet tietää.

Harjavaltalainen Vesa-Matti Loiri -muraali kuvattuna 29 päivää ennen Vesa-Matti Loirin kuolemaa.

Harjavallan Liikekeskus-niminen kauppakeskus näyttää siltä kuin helsinkiläisten lähiöiden perinteiset ostarit – sillä erotuksella, että tyhjää liiketilaa on selvästi enemmän.

***

Muraaleita oli Harjavallassa vähän kaikkialla, esimerkiksi muuntajissa. Niissä on jopa kaupallisia iskulauseita. Kaikkia muraaleita yhdistää rokkiestetiikka. Sillä Harjavalta pyrkii profiloitumaan. Kaupungin iskulause on Maj Karmaan viittaava ”Karman verran parempi”. Kaupungin suurimpia vuotuisia tapahtumia on Maj Karma -yhtyeen (aiemmin Majj’ Karman Kauniit Kuvat ja Maj Karman Kauniit Kuvat) perustama Karmarock, joka on järjestetty kaupungissa vuodesta 1992 alkaen.

Tässä muraalissa lienee näppinsä pelissä paikallisella Lammaisten Energia -sähköyhtiöllä, jonka mainoslause koristaa muuntajan seinää.

Maj Karma on inspiroinut Harjavallan kaupungin mainoslausetta, joka näkyy bannerissa Siltatien yllä.

Kulttuuripitäjä Harjavalta on muiltakin osin. Kaupungin ykkösnähtävyytenä voi pitää Emil Cedercreutzin museota, joka sijaitsee Merstolan kylässä runsaat kolme kilometriä Harjavallan keskustasta Kokemäenjoen vartta kaakkoon, kohti yläjuoksua. Cedercreutz itse on syntyisin Köyliöstä, mistä hän muutti 1910-luvun puolessavälissä Harjavaltaan rakentamaansa ateljeekotiin, Harjulaan. Sen yhteyteen rakentui näyttelytila Maahengen temppeli, josta sittemmin tuli Emil Cedercreutzin museo.

Emil Cedercreutzin museon sisäänkäynnin vieressä on yksi Cedercreutzin veistoksista.

Cedercreutz tunnetaan kuvanveistäjänä ja siluettitaiteilijana – ehkä ennen muuta kuvanveistäjänä. Cedercreutzin tunnetuimpia teoksia on Helsingin Kaisaniemenkadun varressa Varsapuistikossa sijaitseva Äidinrakkaus, josta minulla ei tietenkään ole kuvaa, vaikka juuri Kaisaniemenkadun menneenä talvena kävelinkin.

Lisäksi Cedercreutz on veistänyt useiden suomalaisten merkkihenkilöiden päitä – yhtenä esimerkkinä tällaisesta olkoon Adolf Lindfors (1857-1929), näyttelijä ja Suomalaisen teatterin (nyk. Kansallisteatteri) johtaja. Ei Adolf tähän muuten olisi päätynyt, mutta satumme tätä nykyä asumaan hänen mukaansa nimetyllä kadulla täällä Pohjois-Haagassa.

Tämä mies – tai mies, jota tämä jäljitelmä esittää – on antanut nykyiselle kotikadullemme nimen.

***

Harjavallan vierailun lomakohdemaisin osuus oli eittämättä Kultakoukun uimaranta Kokemäenjoen varrella. Vaikka sää oli (ja oli ollut) perin lämmin, vesi oli merkittävän viileää.

Moisessa voimakasvirtauksisessa joessa uiminen luonnistuu tässä kohtaa ennen muuta siksi, että muutama kilometri alajuoksulle sijaitsee pato Harjavallan voimalaitoksen yhteydessä. Sekin jäi nyt logistisista ja taaperosyistä näkemättä, mutta pato todisti olemassaolostaan muilla tavoin: uimarannan seisovana vetenä.

Kokemäenjoki näyttää Harjavallan keskustan kohdalla järveltä. Kultakoukun uimaranta sijaitsee heti tämän kuvan vasemmalla puolella.

Harjavalta ei ole mikään idyllinen pikkukaupunki, jos asia ei vielä ehtinyt käydä selväksi. Se tietysti sopii, onhan kyse teollisuuskaupungista, mutta aika moni teollisuuskaupunki itse asiassa on ihan idyllinen. Harjavallan kohtalona oli kasvaa – monen muun Suomen kunnan tavoin – siinä ajassa, jossa autot valtasivat alaa. Siksi olikin erinomaisen sopivaa, että juuri täällä päädyimme vierailemaan junakyydillä. Kun kävelee, herkistyy näkemään parkkipaikat.

Vaan ei paikan tarvitse olla idyllinen, että siellä viihtyy. Sitä paitsi Kokemäenjoki, Harjavallan loivissa harjumaisemissa kasvavat männyt ja ympäröivä maaseutu näyttävät joka tapauksessa miellyttäviltä – siis sen lisäksi, että kokoisekseen paikkakunnaksi Harjavalta kuitenkin onnistui pitämään sisällään erinomaisen laadukkaan museon. Tällainenkin kunta toimii siis mitä mainioimmin kahden yön lomamatkan kohteena, jos sellaisesta sattuu pitämään.

Suomen kunnat: Hankasalmi on huoltoasemapitäjä Savon rajalla

Suomessa on aika monta sellaista kuntaa, jotka suuri yleisö muistaa huoltoasemastaan, eikä juuri muusta.

Jos muistaa. Lienee nimittäin koko joukko ihmisiä, jotka ovat pysähtyneet Jari-Pekan huoltoasemalla ja jopa tietävät, ettei siellä myydä tupakkaa tai alkoholia. Kenties harvemmat tietävät, missä kunnassa tämä kyseinen pysähdyspaikka nyt sijaitseekaan. Valtatienvarsien huoltoasemathan eivät tapaa olla määränpäitä itsessään, paitsi niissä tapauksissa, joissa maalainen haluaa mennä ulos syömään tai lähistöllä asuva vasiten tankkaamaan. On pakko myöntää, että ihan kaikissa tilanteissa minäkään en ole kartalla huoltoaseman kotikunnasta (ylivoimaisessa valtaosassa tapauksia kumminkin).

Jari-Pekan kylttejä tulee vastaan ympäri nelos-, vitos- ja ysiteitä oikeastaan missä tahansa Mäntsälän ja Kuopion välillä. Brändääminen on sikäli onnistunutta, etteivät Savon- tai Keski-Suomen-maantiematkaajat todennäköisesti ole voineet välttyä tuotemerkiltä.

Tämän kolmen huoltoaseman ketjun tarina alkaa vuodesta 1990 nykyisten valtateiden 9 ja 23 risteyksestä. Lukuisat ihmiset ovat sen jälkeen kohdanneet juuri tämän huoltoaseman juuri tässä, jossain Jyväskylän ja Savon rajan välillä. Tässä, Hankasalmella, on Jari-Pekan koti.

Ensimmäistä Hankasalmen-huoltoasemaa ovat seuranneet 2000-luvun puolella ketjun kaksi seuraavaa tulokasta Hartolassa nelostien varrella ja Joroisissa vitostien varrella.

Ne kunnat eivät kuitenkaan kiinnosta meitä nyt. Meitä kiinnostaa Hankasalmi.

***

Hankasalmen-retkessä oli kyse erityistapauksesta. Oli uudenvuodenaatto vuonna 2021, kun suuntasimme vertaisvuokrauspalvelusta vuokratun, 14 vuotta vanhan Nissan Qashqain nokan kohti Keski-Suomea. Edessä olisi yö Lomakeskus Revontulen mökissä, asianmukaista oleskelua ja tietenkin tutustumista hankasalmelaiseen sivilisaatioon.

Jari-Pekka tulee vastaan Hankasalmella vähän joka puolella, myös kirkonkylällä.

Hankasalmi mainostaa Google-hakukoneen tulosten yhteydessä näkyvässä tekstissä olevansa ”vireä, noin 5 300 asukkaan Jyväskylän kaupunkiseudun ainoa aito maaseutukunta”. Totta toinen puoli, mutta teksti on ehtinyt vanhentua nopeasti. Vuonna 2015 asukkaita oli vielä 5 240, viisi vuotta myöhemmin vain 4 780. Tuorein kellotus on vuodelta 2021: 4 683. Asukasluvun syöksy on Hankasalmella ollut hurjaa ja jyrkkää.

Manner-Suomen maaseutukunnalle tämä on tietysti mitä tyypillisintä kehitystä. Hankasalmi kärsinee silti sijainnistaan keskimääräistä enemmän. Jyväskylä on 44 kilometrin päässä lännessä, jos etäisyyttä mitataan Hankasalmen aseman taajamasta. Kirkonkylältä matkaa tulee jo 54 kilometriä. Tämä ei sinänsä ole pitkä etäisyys, mutta sekin lienee hankalaa, että siten myös Helsinki ja Tampere ovat juuri sen verran kauempana. Hankasalmi on Jyväskylästä siihen suuntaan, jonne suurin osa ei kulje.

Hankasalmen tunnelma ei kuitenkaan vaikuta kuihtuneelta, vaikka tämän tekstin kuvaamien tapahtumien hetkellä elimmekin koronarajoitusten aikaa. Saavuimme Hankasalmelle, nielimme nopeasti pettymyksemme kahvila Melli-Ellin tavallista aikaisemmasta sulkemisajasta ja suuntasimme viereiseen S-marketiin. Se on suuri, ja asiakkaita oli paljon. K-market Kuhaan ja Säästötalo ÄIJÄParkiin (Saiturinpörssi-henkinen sekatavarakauppa, joka myy myös moottoriöljyä) riitti myös ihmisiä. Kylänraitti oli tietenkin hiljainen, mutta nimetkääpä tämän kokoluokan kunta Suomesta, jonka pääkatu ei talvi-iltana olisi.

Kuntakeskus on sellainen kuin suomalaiset kuntakeskukset yleensä ovat. Pääkadun nimi on Keskustie, sen varressa ovat kaikki palvelut. Viereisellä mäellä on kirkko, koulukeskus ja kotiseutumuseo (kaikki suljettu 31.12.2021).

Kylänraitti on hiljainen.

Josef Stenbäckin suunnittelema Hankasalmen kirkko valmistui vuonna 1892.

Hankasalmen kotiseutumuseo ei ollut varsinaisesti auki.

Tämän jälkeen suuntana oli Lomakeskus Revontulen vastaanotto, jossa tunnelma oli juhlapäivästä huolimatta raukea. Siitä käy syyttäminen koronarajoituksia. Ravintolasta olisi vielä näin alkuillasta saanut ruokaa, mutta alkoholituotteita myytiin vain mukaan. Joku seurue pyöri viereisellä keilaradalla vaimeana. 

Anniskelun tuli päättyä kello 17, mikä näkyi Lomakeskus Revontulen ravintolan raukeassa tunnelmassa, kun saavuimme paikalle alkuillasta. Ruokaa saisi, keilaamaan pääsisi, mutta alkoholia voisi ostaa vain mukaan klo 21 asti, ja sekin koskisi vain mietoja. Tämä paikka lienee nähnyt riehakkaampiakin uusiavuosia.

Valtatie yhdeksän 18 minuuttia ennen vuoden 2021 päättymistä.

Ainoa, mitä ei saa rahalla, on minigolfsää.

Revontulen hiljaiset kuoret kätkevät kuitenkin sisälleen kenties riehakasta tunnelmaa. Nämä havainnot perustuvat kävelyyn ympäri lomamökkien kylää vuoden viimeisen puolituntisen aikana. Mitä tämäkin nyt sitten on, kulkea yksin keskellä Keski-Suomen savolaisimpia nurkkia suuren, hiljaisen valtatien keltaisten valojen katveessa pakkasilmassa ja havaita parin varsin täyden oloisen lomamökin terassilla sikarisuita ja kuohuviinikäsiä.

Sytytimme mökin ulkopuolella tähtisädetikut tasan kello nolla.

***

Vuosi 2022 tuntui Hankasalmellakin aika samalta kuin vuosi 2021 yötä aiemmin. Jokaisena uutenavuotena sama juttu: edellispäivästä on kulunut ihan sama määrä tunteja kuin minä tahansa muunakin yönä, vaikka se yö, jona vuosi vaihtuu, tuntuu etukäteen ajateltuna tavanomaista pidemmältä.

Aamupalan ja mökin siivoamisen jälkeen edessä olikin kahvitauko – missäpä muualla kuin Hankasalmen kuuluisalla huoltoasemalla, Jari-Pekalla. Se on huoltoasema ajalta ennen ABC-asemien valtakautta, mutta palvelukonsepti on totta puhuen hyvin samankaltainen.

Jari-Pekka-huoltoasemat ovat kuuluisia ympärivuorokautisesta aukiolostaan ja ilmeisen kattavista ruokavalikoimistaan.

Läheinen Häkärinteiden laskettelukeskus ja laajemminkin kaikki Hankasalmen luontokohteet saivat tällä kertaa jäädä väliin, mutta vielä yksi kohde on nähtävänä. Se on Hankasalmen aseman taajama, jossa – tädää – sijaitsee myös Hankasalmen asema. Rautatie ja asema saapuivat Hankasalmelle vuonna 1918, ja asemarakennus oli valmistunut vuonna 1917.

Rautatiellä oli suuri merkitys paitsi taajaman kasvulle myös siellä sijaitsevalle Hankasalmen sahalle (nykyään osa Versowoodia).

Itse taajama on selvästi kirkonkylää kaupunkimaisempi, mutta myös kulahtaneempi. Hankasalmen asemalla on jopa kivisiä kerrostaloja ja tietenkin se rautatieasema, mutta niiden ympärille ei ole kehittynyt samanlaista palveluiden kirjoa kuin kuntakeskuksessa. Siinä missä kirkonkylällä on sekatavarakauppa, S-market ja K-market, täällä näkyy olevan lähinnä Sale. Eikä sielläkään ole myynnissä ilmastointiteippiä, jota olisi tarvittu takarekisterikilven kiinnityksen korjaamiseksi.

Hankasalmen aseman taajama tarjoaa jopa kaupunkimaista kivijalkaliiketilaa.

Hankasalmen asema, jossa kiellosta huolimatta lumia on kasattu makasiinin ovien eteen.

Hankasalmen asemankylän kaupallinen palvelu.

***

Hankasalmi olisi varmasti voinut tarjota jotain myös kesäaikaan – kuten useimmat paikat. Ei sattunut olemaan kesä. Tämä oli oikein hyvä näin. Seuraavaksi matkustammekin Suomen eteläisimpään kärkeen.

Suomen kunnat: Hammarland kasvaa ja kurkottaa kauas länteen

Hammarland

Kuten olen aiemminkin tässä julkaisualustassa todennut, Ahvenanmaa pitää sisällään huimat 16 kuntaa. Moni niistä on niin pieni, että Manner-Suomen puolella kuntaliitos olisi tullut eteen aivan väistämättä. Onhan sellaista toki Ahvenanmaallakin suunniteltu, mutta ei nyt mennä siihen.

Mennään sen sijaan Hammarlandiin. Se on ahvenanmaalaiseksi kunnaksi sikäli mielenkiintoinen, että se itse asiassa ei pikaisella vilkaisulla ole kovin mielenkiintoinen mutta on väkiluvultaan yllättävän iso – siis ahvenanmaalaisin standardein, ei muuten. Hammarlandissa oli vuoden 2020 lopussa kokonaiset 1599 asukasta. Ahvenanmaan kunnista se on kuudenneksi suurin, ja koko Suomessa Hammarland sijoittuu Kinnulan ja Pyhännän väliin.

Hammarland on kuitenkin aivan toista maata kuin mannersuomalaiset samoinsijoittuneet. Kinnula ja Pyhäntä ovat sitten huippuvuosiensa, 1980- ja 1990-lukujen taitteen, menettäneet karkeasti neljänneksen väestöstään. Samassa ajassa Hammarland on kasvanut yli neljäsosalla. Vuonna 1990 Hammarlandin väkimäärä oli 1233, Kinnulan ja Pyhännän molempien yli 2000. Nyt ne ovat tasoissa, ja suunta on selvä. Ahvenanmaan kunnat ovat näihin päiviin asti kasvaneet, kun taas mantereen puolella maaseutumaisten pikkukuntien alamäki on voimakkaasti jyrkkenevä. Ahvenanmaalla kaikki on toisin, mutta ei tietenkään kaikilta osin. Moni asia on myös tutusti.

***

Hammarlandin keskustaajama Kattby on tästä mitä mainioin esimerkki. Vaikka olemme Ahvenanmaalla, Kattby on mitä suomalaisimman tuntuinen kuntakeskus. Ei Ruotsissa ja Suomessa toki muutenkaan mitään järisyttävää eroa ole keskustaajamain laadussa, että sikäli tämä kyllä sopii kuvaan. Silti monessa Ahvenanmaan paikassa tuntuu ruotsalaisemmalta kuin juuri täällä.

Veikkauksia kyltin asentamisvuosikymmenestä otetaan vastaan. Itse sanoisin, että tämä on 1980-luvulta, mutta kukapa näistä tietää.

Kattbyn palvelutarjonnalla ei ainakaan tänä sateisena lokakuun lopun sunnuntai-iltapäivänä voi kehua. Joitain kaupallisia palveluita kyllä tulee vastaan, mutta ne ovat kaikki juuri tänä hetkenä suljettuna. Erityisesti meitä olisi kiinnostanut Kattby Grill & Kiosk -nimeä kantava taajaman ainoa ravintola valtatien numero yksi varressa, mutta sen aukeamista olisi sateessa odoteltava vielä toista tuntia, joten päädyimme toisiin aatoksiin.

Kuvassa Hammarlandin ravintolatarjonta.

Tuttuun tapaan Kattbyssä on myös kunnanvirasto, Hammargården-niminen kunnan palvelutalo ja Hammarbo-niminen nuorisoseurantalo. Tietenkin Kattbyssä on myös Hammarlandin kirkko. Kaupallisista palveluista merkittävimmät ovat parturi-kampaamo Salong Huvudsalen ja itsepalvelulla toimiva bensatankki.

Ei Suomen kaunein kunnantalo.

Nuorisoseurantalo sen sijaan on kaunis.

Samoin kirkko.

Bensaa saa.

Kattbyssä ei näkynyt kissoja. Näkyi nautoja.

Jotta en antaisi liian synkeää kuvaa Hammarlandin palvelutarjonnasta, täytyy muistuttaa, että Frebbenbyn kylässä noin puolitoista kilometriä Kattbyn ytimestä länteen sijaitsee Ahvenanmaan seitsemänneksi suurin ruokakauppa (laskujeni mukaan edellä ovat Maarianhaminan keskustan K-supermarket, Maarianhaminan ulkolaidalla sijaitsevat toinen K-Supermarket ja Sparhallen, Godbyn S- ja K-kaupat sekä Jomalan S-market, josta mekin muuten ostimme ruokamme). Hugo Anderssonin kauppa on sellainen vanhan ajan pikkukylän pienioistavaratalo, joita vielä entisaikojen agraarisemmassa Manner-Suomessa kutsuttiin nimellä K-valinta. Hammarland tarjosi siis myös matkan menneisyyteen. Kun väkimäärä kasvaa, tai ei ainakaan supistu, tällaisetkin palvelut säilyvät helpommin. Vaikka Ahvenanmaa on Pohjoismaiden autoistuneinta aluetta, ilman Hugo Anderssonin K-myymälää matka lähimpään kauppaan Eckeröstä tai Hammarlandin maaseudulta alkaisi olla päälle 30 kilometrin luokkaa. Näin pienelle saarelle se on pitkä matka.

Hugo Anderssonin K-myymälä on vanhan liiton kyläkauppa.

***

Hammarlandin idea, jos sellaista on, ei taida kuitenkaan välittyä kaupallisista palveluista. Sitä määrittävät maaseutu ja luonto – ja maantieteellinen trivia. Hammarland on nimittäin ylivoimaisesti Suomen läntisin kunta, sillä sen maa-alue ylettyy lännemmäksi kuin Ruotsin itärannikolla sijaitsevan Uumajan keskustaajama. Samalla Hammarlandilla on myös maaraja Ruotsin kanssa, ja se onkin melkoinen erikoisjärjestely.

Kyse on Märketin majakasta ja sitä ympäröivästä luodosta. Suomen ja Ruotsin välinen raja kulkee luodon läpi, mutta itse majakka on rajaa sopivasti käyristämällä saatu sijoitetuksi Suomen puolelle. Harmillista kyllä me emme käyneet Märketillä, emme edes yrittäneet. Puolivuotiaan lapsen kanssa lokakuun lopussa moinen olisi vaatinut erikoisjärjestelyjä, todennäköisesti myös aimo tukun tuohta, riihikuivaa, fyffeä – millä kukin rahaa tykkääkään kutsua.

Myös asuttu, varsinainen Hammarland, on maaseutuvoittoinen. Meidän majapaikkamme, pieni mökki, sijaitsi Skarpnåtön kylässä kunnan pohjoisosissa, ja jos jokin kyllä tuntuu idylliseltä, Skarpnåtö tuntuu. Kylässä on muun muassa kotiseutumuseo, jonka pihapiirissä kuvattiin myös kohtauksia Myrskyluodon Maija -elokuvaan. Lokakuussa itse museo oli tietysti suljettu, mutta tunnelma välittyi silti.

Perinnemaisemassa sijaitseva tuulimylly takavasemmalta, Skarpnåtö.

Ei-mannersuomalaisen tyyppistä luontoa, Skarpnåtö.

Skarpnåtöstä kulkee kesäisin myös polkupyörälautta vesialueen toisella puolella sijaitsevaan Getan kuntaan, mutta me emme olleet nyt liikenteessä kesällä emmekä polkupyörällä. Näimme silti lauttarannan. Skarpnåtössä sijaitsee myös luontopolku ja sen yhteydessä pikku näkötorni, josta saa hyvän kokonaiskäsityksen Pohjois-Hammarlandin puolikarusta meriluonnosta.

Aika tyypillinen ahvenanmaalaismaisema.

Skarpnåtön ja keskustaajaman välissä sijaitsee myös muistutus siitä, että Ahvenanmaa ei aina ole ollut demilitarisoitu. Venäläiset rakensivat Hammarlandiin Sålisin rannikkopatterin ensimmäisessä maailmansodassa. Kun valta oli vaihtunut ja Suomi itsenäistynyt, patteri tuhottiin vuonna 1919. Jäänteitä rakenteista on yhä jäljellä.

Sata vuotta ei lopulta ole kovin pitkä aika historiassa, mistä Venäjä parhaillaan eurooppalaisia muistuttaa. Jos runsaat sata vuotta sitten venäläiset linnoittivat Ahvenanmaata läntistä uhkaa vastaan, mitä Hammarlandissa tapahtuu sadan vuoden kuluttua?

***

Kuntien kiertäminen on jo tähän mennessä antanut paljon – ainakin syvemmän ymmärryksen Ahvenanmaasta. Hammarland oli meille jo kuudes Ahvenanmaan kunta, kiitos ruotsinkielisen nimistön erilaisen jakauman aakkosissa. Nyt tulee kuitenkin hieman taukoa, sillä ennen Jomalaa vuorossa on 31 kuntaa. Niissä kyllä kestää, sillä meillä ei ole kiire mihinkään. Ennen seuraavaa Ahvenanmaan-sessiota luvassa on etelää, pohjoista, itää, länttä ja sopivasti myös keskiosia. Kaikenlaista Hangosta Inariin ja Isostakyröstä Ilomantsiin, elleivät kuntaliitokset tai nimenmuutokset tai mikä tahansa muu ehdi tulla väliin sotkemaan kaikkea.

Seuraavassa kuntakertomuksessa matkaamme ensi kertaa Keski-Suomeen, jossa vuorossa on kenties Suomen kuuluisimman huoltoasemayrittäjän kotikunta Hankasalmi.

Suomen kunnat: Hamina on sotilaskaupunki, jonka iso ympyrä ei sulkeudu

Hamina

Jokainen Suomen kunta ei pääse sanontaan, mutta jotkut pääsevät. Pihtiputaan mummosta, Naantalin auringon tai Hangon keksin inspiroimasta hymystä, Vaasan verestä tai Kauhavan ruostumattomasta raudasta voidaan puhua vähän myöhemmin. Tällä kertaa pää on nimittäin sekaisin kuin Haminan kaupunki.

Sanonnan alkuperä on tietenkin Haminan jännittävässä ympyräkaavassa. Se on Suomen mittakaavassa ainutlaatuinen ja maailmankin mittakaavassa melkein. Kaupungin suunnitteli kenraali Axel von Löwen, joka oli ottanut vaikutteita Italian koillisosissa, lähellä Udinea sijaitsevasta Palmanovan kaupungista. Elettiin vuotta 1723.

Haminan paikalle oli perustettu kaupunki jo 70 vuotta aiemmin vuonna 1653. Sillä perustamisvuodella Hamina on Suomen 24:nneksi vanhin, kun lasketaan mukaan nykyisen Suomen alueella sijaitsevat tai sijainneet kaupungit. Kymenlaakson kaupungeista se on vanhin.

Haminan raatihuone sijaitsee keskellä kaupungin ympyräkaavaa. Raatihuone on rakennettu vuonna 1798.

Näinä maailmanaikoina on ikävän helppoa muistaa, kuinka maiden rajat tai maat eivät tosiaankaan ole ikuisia. Maiden rajojen siirtymisestä saamme kiittää myös sitä, että Hamina on olemassa nykyisessä ympyrämuodossaan ja nykyisellä nimellään. Haminan paikalla sijainnut Vehkalahden kirkonkylä sai tosiaan kaupunkioikeudet vuonna 1653, mutta silloin se tunnettiin nimellä Vehkalahden Uusikaupunki. Lopulta kaupunki paloi Suuressa Pohjan sodassa vuonna 1712. Ja kun Ruotsi pian menetti Viipurin Venäjälle, Vehkalahden Uusikaupunki peri Viipurin aseman. Kaupunki linnoitettiin ja rakennettiin uudestaan, ja samalla se sai kuuluisan ympyrämuotonsa. Kaupunki sai myös nykyisen nimensä – Fredrikshamn kuningas Fredrik I:n mukaan. Suomeksi siitä tuli äänteellisesti mukailtu Hamina, ihan kuten Björneborgista tuli Pori.

Sen jälkeen Haminalla on ollut monta eri vaihetta. 20 vuotta uuden nimensä saamisen jälkeen se siirtyi Ruotsilta Venäjälle vuonna 1743. Niinpä Loviisa peri Haminan aseman Ruotsin tärkeänä itäisenä kaupunkina. Muu Suomen alue seurasi perässä vuonna 1809, kun Suomen alue siirtyi kokonaisuudessaan Ruotsilta Venäjälle. Sitä rauhaa kutsutaan Haminan rauhaksi.

Historiaa, sotaa, rauhaa, siirtyviä rajoja. Sitä kaikkea Haminassa siis piisaa. Nykyään Hamina on nätti, hetkittäin peräti charmantti, mistä on kiittäminen rakennuskantaa ja katunäkymiä. Samalla Hamina on hyvin tyypillinen suomalaiskunta, juuri jotain sellaista, jota tässä kieltämättä vähän kuihtuneessa kulmassa Kymenlaaksoa sopiikin odottaa. Väki vähenee. Ja vaikka ruotsinkielisillä on Haminan historiassa iso rooli, nykyään heitä on 0,3 prosenttia asukkaista. Vajaan 20 000 asukkaan kaupungissa se tekee noin 60 henkeä. Fredrikshamn näkyy nimenä vain linja-autoasemien digitaalisilla näyttötauluilla, siellä missä niitä sattuu olemaan. Kenties lähinnä Kampissa ja Porvoossa.

Tätäkin on Hamina. Edessä siintää ympyräkaupunki, tämä näkymä on ruutukaava-alueen puolelta.

***

Syyskuussa 2021 Hamina on puolipilvinen. En toki vieraile kaupungissa ensimmäistä kertaa – olemme yöpyneet täällä niinkin vähän aikaa sitten kuin vuonna 2016, kun halusimme yhdistää Kuopion-matkaan hieman turismia ja tehdä pikku koukkauksen. Kun olin lapsi, pysähdyimme joskus Haminaan syömään matkalla Lappeenrantaan. Muilta osin koko kulmakunta on minulle kovin vierasta: minulla ei ole koskaan ollut sinne oikein mitään yhteyksiä.

Tästä huolimatta Hamina on aina ollut minusta kiinnostava. Siitä on varmasti kiittäminen mitäpä muutakaan kuin ympyräkaavaa. Kartoista kiinnostuneelle Hamina todella on erikoiskohde. Haminassa on kuitenkin myös jotain muuta. Se on malliesimerkki siitä, että kaupungin tuntu ei vaadi suurta kokoa. Vaikka asukkaita on vain 20 000, Hamina tuntuu enemmän kaupungilta kuin moni muu paikkakunta sen kokoluokassa – vaikka parinkymmenen kilometrin päässä on suurempi keskus, Kotka. Totta kai Haminassa on hiljaista, mutta sen voimme panna pienen koon piikkiin.

Meidän majapaikkamme sijaitsi Maariankadulla. Se oli 1950-luvulla rakennetussa kerrostalossa sijaitseva kaksio, jonka parvekkeelta ja ikkunoista näkyi Reserviupseerikoulun (RUK) kenttiä ja ympyräkaupungin rajaksi rakennettu vallitus. Se oli oikeastaan aika hyvin Haminaa kuvaava näkymä.

Parvekkeen sotilaallinen maisema.

Varuskunta-alue on vallannut kutakuinkin puolet koko Haminan keskusta-alueesta, ja varsinaisen sotilasalueen ulkopuolella sijaitsee vielä RUKin päärakennus, Carl Ludwig Engelin suunnittelema. Hamina on uskollinen historialleen: sotilaskaupungiksi perustettu kaupunki on sotilaskaupunki edelleen, nyt vain osana itsenäistä Suomea.

Reserviupseerikoulun päärakennus on yksi Haminan keskustan hallitsevimmista rakennuksista. Kuva ei tietenkään tee sille oikeutta.

***

Haminan kaupungin rakenne on jokseenkin helppo kuvailla jopa näin sanallisesti. Keskellä on raatihuone. Sitä kiertää liikenneympyrä, josta erkanee katuja kahdeksaan eri suuntaan. Haminan ykköskehä on nimeltään Pikkuympyräkatu. Kakkoskehä muodostaa runsaan puoliympyrän ja on nimeltään Isoympyräkatu. Se on ympyrä, joka ei sulkeudu vaan jää avoimeksi pohjoisen ja kaakon väliseltä alueelta. Siellä sijaitsevat Isoympyräkadun sijaan muun muassa Haminan bastioni ja Marian kirkko, josta lisää myöhemmin.

Ympyrästä kaakkoon sijaitsee Reserviupseerikoulu. Lounaassa ympyräkaava vaihtuu ruutukaavaksi, ja siellä sijaitsevat Haminan kaupallisen keskustan tärkeimmät palvelut.

Näkymä Kadettikoulunkatua pitkin ympyrän ytimeen.

Ympyräkaupunkia reunustavat kaikilta puolilta vallit, jotka ovat jo osin peittyneet kasvillisuuden peittoon. Niitä on Haminassa silti vaikea olla havaitsematta. Esimerkiksi Haminan Palloilijoiden miesten Superpesis-joukkueen kotikenttä on nimeltään Vallikenttä, ja läheisyydessä sijaitsee myös Haminan keskusurheilukenttä, jossa harrastetaan yleisurheilua ja pelataan jalkapalloa.

Missä vallit, siellä kenttä.

Peliä voi katsoa vaikkapa vallitusten päältä. Itse kenttä on niiden alla. Kävin tuolloin viiden kuukauden ikäisen tyttäreni kanssa katsomassa miesten viidenneksi korkeimman sarjatason, Nelosen, jalkapallo-ottelun Haminan Pallo-Kissojen ja Savonlinnan Työväen Palloseuran välillä. (Totta puhuen vain minä katsoin. Lapsi ainoastaan nukkui, kiitettävän sikeästi ja pitkään.) STPS voitti murskaluvuin. Katsojia oli muutamakymmenen. Kioskista myytiin virvokkeita.

Kahvia ja pullaa.

Siellä on peli.

Haminan ympyrän keskiön välittömässä läheisyydessä sijaitsee myös Haminan kaupunginmuseo, joka on erinomainen. Museo on sijainnut vuodesta 1957 alkaen yhdessä kaupungin vanhimmista rakennuksista, noin vuonna 1760 valmistuneessa talossa, jota kutsutaan myös ”Katariinan palatsiksi”. Siellä Venäjän keisarinna Katariina Suuri ja Ruotsin kuningas Kustaa III kävivät kesällä 1783 neuvotteluja kolmen päivän ajan. Yhtä lailla ympyrässä sijaitsee Haminan kenties kuuluisin kahvila, Konditoria Huovila.

Kahvia ja pullaa.

Haminan vanhin rakennus on kuitenkin – kuten niin monessa muussakin kunnassa – kirkko. Marian kirkko (aiemmin Vehkalahden kirkko) on peräisin keskiajalta, 1400-luvulta, ja se on samalla koko Kymenlaakson vanhin rakennus. 

Kymenlaakson vanhin rakennus.

***

Hamina on kuitenkin muutakin kuin pelkkä keskustansa – etenkin vuoden 2003 alusta alkaen, kun Haminaa ympäröinyt Vehkalahden kunta liitettiin Haminaan. Samalla eräänlainen ympyrä sulkeutui: Vehkalahti lakkasi lopullisesti olemasta oltuaan Haminan varjossa melkein 300 vuotta. Vehkalahti oli sikäli erikoiskunta, etenkin nykyisellä mittapuulla, että sen kirkko ja kunnanvirasto sijaitsivat toisen kunnan – Haminan – alueella. Tämä oli toki tyypillistä joillekin muillekin keskuspitäjää ympäröiville maalaiskunnille. Nykyään tällaisia maalaiskuntia ei enää oikeastaan ole, jos ei halua ajatella sellaiseksi Vantaata (ent. Helsingin maalaiskunta) tai Pedersöreä (ent. Pietarsaaren maalaiskunta).

Haminassa kaupungin tuntu jatkuu hetken ympyrän ulkopuolellakin, mutta pian silmäkulmassa näkyykin jo Shell ja Lidl, parkkipaikkoja ja autoteitä. Haminan vierasvenesatamakin sijaitsee paikassa, josta miellyttävään kaupunkiympäristöön päästäkseen pitää hetken verran tallustella liikennevihreän läpi.

Matkalla vierasvenesatamasta keskustaan voi kohdata muun muassa tällaisen näkymän.

Selvästi Hamina kuitenkin haluaa kehittää tätä ranta-aluettaan. Kysehän on merenrantakaupungista, jolla on valtava potentiaali. Keskustan eteläpuolelle on rakennettu uusi Oolanninpuisto vesiaiheineen (vesiaihe on hieno sana, sellaista käyttävät ainakin kaupunkien virkamiehet). Oolanninpuiston vieressä taas sijaitsee Haminan kenties tuorein nähtävyys: Suomen suurin lipputanko, joka on ollut lyhyen historiansa aikana myös surullisenkuuluisa. Aluksi lipputankoon ei saanut turvallisuussyistä edes nostaa lippua. Nyt saisi, mutta syyskuisena sunnuntaina tangossa ei lippu liehunut. Lipputangon köysien pauke tankoa vasten oli kuitenkin suorastaan pelottavaa. Massiivisesta rakenteesta lähtee pahaenteinen ääni. Tankoon nostettava lippu on koripallokentän kokoinen.

Lipputanko löytyi, lippua ei.

Läheisessä Lippupuistossa lippuja kuitenkin oli senkin edestä, pienenpienissä tangoissaan. Tällä hetkellä Lippupuistossa on esillä kaikkien Euroopan maiden liput.

Lippu poikineen.

Tästä Haminan erikoisesta lippukeskittymästä on kiittäminen SDP:n vantaalaista kansanedustajaa Kimmo Kiljusta, joka sai veljensä innostamana idean lippukokoelman haalimisesta Haminaan. Kimmo Kiljusella ei varsinaisesti ollut edes mitään erityistä kytköstä kaupunkiin, mutta kävi kuitenkin lopulta niin, että Hamina tunnetaan ympyräkaavansa ja upseerikokelaidensa lisäksi nyt myös siitä, että siellä on Suomen suurin lipputanko. (Edellinen oli muuten Riihimäellä, kauppakeskus Merkoksen pihassa kolmostien varressa.)

***

Nykyisessä hirvittävässä maailmanpoliittisessa tilanteessa Haminan sijainti on kieltämättä muuttunut hetkessä jännittäväksi. Matkaa Venäjän rajalle on noin 40 kilometriä, saman verran kuin Helsingistä Järvenpäähän, vähän vähemmän kuin Helsingistä Porvooseen. Idän suunnan kyltit Haminassa opastavat jo Pietariin (Suomen maanteillä on vain harvoja ulkomaisia asutuskeskittymiä, jotka pääsevät opasteisiin. Pietarin lisäksi niitä taitavat olla ainakin Sortavala, Kostamus, Muurmansk ja Kirkkoniemi. Ruotsin rajalla lukee vain ”Ruotsi”.)

Jo aiemmin Suomen ja Venäjän välinen raja on ollut yksi Euroopan jyrkimmistä, ja niin oli myös syyskuussa 2021. Nyt, maaliskuussa 2022, tuo raja on hetkessä jyrkentynyt entisestään. Syyskuussa 2021 venäläiset puuttuivat Haminasta koronan takia. Nyt, koronarajoitusten lieventyessä, eteen on tullut kenties sitäkin inhottavampia esteitä.

Vaikka asialla ei juuri nyt niin tunnukaan olevan väliä, niin ehkä Hamina saa korvaavia turisteja täältä lännen suunnasta. Vaikkapa Helsingistä. Hamina kuuluu siihen joukkoon kuntia, jotka sopivat myös niille, jotka eivät välitä erityistoiminnasta: kuntien kiertämisestä aakkosjärjestyksessä.

Suomen kunnat: Halsua on syrjäinen erämaakunta, joka pääsi yllättämään

Halsua

Kun 2010-luvusta on selvitty, kaikkia pikkukuntia ei sentään ole liitetty vielä muihin. Yhä vielä Suomessa on koko joukko itsenäisiä kuntia – peräti 309. Silti osa kunnista on sellaisia, että niiden itsenäisyys pääsee yllättämään.

Esimerkiksi Keski-Pohjanmaalta on kadonnut monta itsenäistä pitäjää 2000-luvun kahtena ensimmäisenä vuosikymmenenä: Ullava, Kälviä ja Lohtaja liittyivät maakunnan keskuskaupunkiin Kokkolaan. Himanka taas liittyi Kalajokeen ja kaikkosi samassa yhteydessä kokonaan Pohjois-Pohjanmaan puolelle. Mutta kaikki ei mennyt. Itsenäisiä pikkukuntia on vielä tässäkin maakunnassa. Yksi niistä on Halsua.

Kyllä Halsuallakin on ollut omat kuntaliitospuheensa, ensisijaisesti Vetelin ja Kaustisen kanssa. Nämä ajatukset ovat kuitenkin jääneet puheen tasolle, vaikka Halsualla asukkaita on vain juuri ja juuri yli tuhat. Liittyminen muuhun kuntaan on kuitenkin vaikeampaa, kun vieressä ei ole mitään selvää keskusta. Näitä pienkuntia tuntuukin yhdistävän toisiinsa ennen muuta kohtalaisen syrjäinen sijainti.

Tähän vedetään raja.

Aivan kuten Finlandia-tietosanakirjasarjan (1986) Halsua-kohdassa kerrotaan, Halsua on Suomenselän tuntumassa sijaitseva erämaakunta. Jos kunta on erämaakunta, silloin ei yleensä olla asutuksen ytimessä. Toinen Halsualle merkillinen piirre on se, että suot peittävät kunnan pinta-alasta kokonaiset 60 prosenttia. Niinpä Halsuan tärkeimmät elinkeinot koostuvat esimerkiksi turpeesta ja turkiksista – elinkeinoja ehtoopuolellaan, jos ennustaa pitäisi.

Lisäksi Halsualle on suunniteltu tuulivoimaloita, joita tavanmukaisesti sekä kannatetaan että vastustetaan. Kunnassa ja sen somekanaviin perehtyessäni törmäsin argumentteihin sekä puolesta (tulee rahaa, kunta pelastuu) että vastaan (maisema menee). Valtakunnanuutisiin Halsua nousi viime vuonna kunnallisveroprosenttinsa (23,50) takia – se on Suomen korkein. Lisäksi Halsua tunnetaan (ehkä) siitä, että kuuluisa pappi Kari Kanala on sieltä kokoisin (Kanala oli yksi toistuvista sukunimistä hautausmaan hautakivissä).

Kun me vierailimme Halsualla heinäkuussa 2021, veroprosentti, turkisteollisuus, tuulivoima, turvesuot tai Kari Kanala eivät muodostuneet osaksi kokemustamme. Sitä emme tietysti voineet olla huomaamatta, että kunta on syrjäinen ja pieni.

***

Halsuan kirkonkylällä kyltitkin sen kertovat: nyt ei olla valtaväylien varressa. Yhdessä suunnassa on Lestijärvi, toisessa Evijärvi ja Räyrinki, kolmannessa Köyhäjoki ja neljännessä Perho. Jos käytössä ei olisi karttaa, näistä suunnista ei kokemattoman kulkijan olisi ihan yksinkertaista valita, mitä kautta pääsisi kaikkein parhaiten takaisin Helsinkiin (Räyringin kautta).

Monta suhteellisen tuntematonta suuntaa. Tältä näyttää Halsuan ydinkeskustassa.

Halsuan kirkonkylä itsessään on melko tavallinen hyvin pienen suomalaiskunnan keskus. On K-market, pari muuta kauppaliikettä, SEO-huoltoasema ja tietenkin se kirkko. Kirkko sijaitsee pienellä harjulla, jonka toinen puoli laskee kylän kaupallisiin palveluihin ja toinen Halsuanjärveen.

Halsualta saa polttoainetta.

Viljami Kalliokoski oli ”halsualainen talonpoika, merkittävä vaikuttaja, poliitikko ja valtiomies”. Taustalla Halsuan kirkko.

Yksi Halsuan kirkonkylän vetonauloista on Halsuan Perennapuisto – puutarha kunnanviraston takapihalla, jonne on istutettu useita erilaisia kasveja.

Halsuan Perennapuisto on joskus ollut uudempikin. Paikassa välittyi itse asiassa vahva entisen nähtävyyden tunnelma – sekin tietysti parempi kuin ei tunnelmaa ollenkaan.

***

Perinteisesti Halsua on myös ravi- ja pesäpallopitäjä, ja koska kunta on pieni, nämä urheilulliset toimet liittyvät toisiinsa sellaisellakin hassulla tavalla, että kunnan pesäpallostadion sijaitsee raviradan keskellä. Harmillista kyllä ottelutoimintaa näkyy tätä nykyä olevan varsin vähin. Vielä joskus takavuosina, 2000-luvullakin, Suomen miesten toiseksi korkeimmalla pesäpallon sarjatasolla Ykköspesiksessä on pelannut Halsuan ja naapurikunta Vetelin yhteisjoukkue.

Halsualla ravataan edelleen, vaikka kuva antaa raviradasta varmasti tarpeettoman kulahtaneen kuvan.

Halsuan pesäpallostadion sijaitsee raviradan keskellä.

Raviradan lähellä sijaitsee yksi Halsuan tärkeimmistä nähtävyyksistä, kesäkaudella avoinna oleva kotiseutumuseo, joka kesällä 2021 tunnettiin myös sen yhteydessä olevasta kehutusta kahvilastaan. Meidän vierailumme hetkellä kahvila oli kuitenkin suljettu – sen pitäjä oli muulla työkeikalla, joka taisi liittyä Kaustisen kansanmusiikkijuhliin, jotka olivat pienimuotoisesti käynnissä samaan aikaan. Tai sitten se liittyi johonkin muuhun, mutta tapahtumasta oli kyse. Kas kun en enää muista, puolen vuoden viive tekstin julkaisussa tekee tehtävänsä.

Kahvilan kiinni olemisen aiheuttamaa harmitusta lievensi merkittävästi se, että museo-opas tarjosi kahvit meille paikalle sattuneille ja kävi vieläpä K-marketista noutamassa pullaa tarjolle kahvin kylkeen. Tämä on kai niitä täysin satunnaisia kohtaamisia, joita täysin satunnaisissa suomalaisissa kunnissa vieraileminen tuo tullessaan.

Itse kotiseutumuseo oli hyvä ja kattava – sellainen kuin kotiseutumuseot yleensäkin (vanhoja rakennuksia ja työkaluja seutukunnasta), mutta nähdäkseni hivenen parempaa tasoa. Ainakin ”per capita”. Halsua on pieni, vaikka voissa paistaisi. Sen jälkeen Halsua olisi paitsi pieni myös rasvainen.

Halsuan kotiseutumuseo oli mukiinmenevä kokoelma paikallisen maaseudun vanhoja rakennuksia.

***

Eikä yksikään kuntamatka tietysti voisi toteutua ilman majapaikkaa. Meillä tätä virkaa toimitti jalasmökki Halsuan Helmi -leirintäalueen yhteydessä. Tämä Halsuanjärven rannalla sijaitseva leirintäalue asianmukaisine ravintoloineen oli hyvin miellyttävä kokemus. Ravintolassa on A-oikeudet, ei sillä että sillä olisi suunnattomasti ollut meille väliä, mutta kyllähän se väistämättä ravintolan statusta nostaa. Saavuttuamme paikalle otin oluen. Ravintolan terassi aukesi Halsuanjärvelle, mikä oli sekin miellyttävää. Niin vain tässäkin syrjäisessä pikkukunnassa oli paljonkin ilmiselvästi käymisen arvoista, vaikka koko kunnan olemassaolo on epäilemättä helppo unohtaa.

Halsuan Helmi, vanhalta nimeltään Lomakylä Masala, pitää sisällään myös ravintolan, jonka terassilta voi ihailla Halsuanjärveä.

Suomen kunnat: Haapavesi, nimensä vaihtanut Haapajärvi

Haapavesi

Haapavesi on niitä kuntia, joista minulla ei suoraan sanottuna ollut ennalta ihan hirvittävän vahvaa mielikuvaa. Haapavesi on vähän kuin Haapajärvi mutta on -vesi. Sikäli moinen määritelmä ei ole täysin kaukaa haettu, sillä Haapavesi todella on aiemmalta nimeltään Haapajärvi (tarkemmin ilmaistuna Pyhäjoen Haapajärvi, erotuksena Kalajoen Haapajärvestä, joka siis tunnetaan Haapajärvenä edelleen). Sekaannusten välttämiseksi kunnan nimi vaihtui nykyasuunsa kaiketi jo 1800-luvun puolella. Järvi, jonka rannalla Haapaveden keskustaajama sijaitsee, on tietenkin nimeltään Haapajärvi, mutta se ei ole Haapajärven Haapajärvi.

Myös Haapavedellä on kaupungintalo.

Meidänkin matkamme Haapaveden Haapajärven rannoille alkoi Haapajärven Haapajärven välittömästä läheisyydestä. Koska kuntiin kulkemisessa itse siirtyminen on osa kokemusta, ja etenkin nyt oli, asiasta on tässä kerrottava erikseen. Tavoistani poiketen siirrymme hetkeksi kokonaan kolmannen kunnan puolelle, nimittäin Nivalaan.

Sillä kun Haapajärveltä matkustaa Haapavedelle, osa matkasta kulkee Nivalan kautta. Nivalan maaseudulla reitti kulkee erästä seututietä pitkin – seututien nimi on Makkaratie. Jo se olisi tietysti tapaus, mutta Makkaratien varsi on itse Makkaratietä ihmeellisempi. Makkaratien loppumetreillä Nivalan Maliskylässä auton sivuikkunan takana paljastui hämmentävä näkymä: ojassa törröttävä amerikanrauta, kosolti kaikenlaista suurta ja kuriositeettihenkistä rojua, kuten lentokone, lennonjohtotorni, amerikkalaisen avaruusraketin pienoismalli, Donald Trumpin näköisnukke terassituolilla neuvottelemassa, sekä tietenkin ihmisiä, jotka ovat saapuneet vierailemaan tähän kohteeseen. Kohteesta todella on kyse, sen näki heti, ja niin mekin pysähdyimme.

Kohteen nimi on Crazyland, koko seutukunnan mittakaavassa käymisen arvoinen kohde, jonka sattuminen reitillemme oli tietenkin mielekäs yllätys. Paikallinen mies oli päätynyt haalimaan jännittäviä suuria esineitä ja toi niitä pihalleen, ja näin nähtävyys lopulta oli valmis. Siitä on kertonut myös Yle. Nyt paikalla oli jopa järjestysmiehiä ohjaamassa autoilijoita pysäköimään pellolle.

Crazyland on jännä paikka.

Nyt ei ole kuitenkaan tarkoitus puhua Nivalasta. On tarkoitus puhua matkasta Haapavedelle, ja tämä vain sattui olemaan osa tuota matkaa. Seuraavaksi pääsemme itse asiaan.

***

Haapavesi on haapajärvimäisen nimensä lisäksi tunnettu Haapavesi Folk -festivaalistaan ja kenties siitä, että siellä sijaitsee Valion meijeri, jossa valmistetaan niin Oltermanni- kuin S-ryhmän Kotimaista-kermajuustoa. Me satuimme Haapavedelle folkfestivaalin jo loputtua, ja Valion meijeristä näimme vain sinne ohjaavat opasteet. Molemmat tietysti omia valintoja, mutta valintojen maailmahan tämä on.

Huono kuva, hyvä kyltti.

Jos huomioi Haapaveden aseman Suomen tieverkolla, ei kai ole mikään ihme, että kunta on tuntematon. Suomen tieluokitus koostuu valtateistä (numerot 1-39), kantateistä (40-99), seututeistä (100-999) ja yhdysteistä (1000-19999). Haapavedellä kulkee korkeimmillaan seututeitä, siis niitä kolminumeroisia. Manner-Suomessa on vain harvoja kuntia, joissa kulkevat suurimmat tiet ovat luokitukseltaan yhtä alhaisia. Vain Enonkoski oli toistaiseksi yltänyt vastaavaan. Enonkoskea ja Haapavettä yhdistääkin se, että näiden kuntien kautta harvan reitti kulkee. Vaikka matkaisi ympäri Suomea työkseen, näistä kunnista ei välttämättä tarvitsisi kulkea edes läpi.

Tässä toimessa menemme kuitenkin kuntiin varta vasten, suorastaan vasiten. Silloin päätyy.

Kun ennakkokäsityksiä ei hirveästi ollut, oli tilaa yllättyä. Yksi Haapaveteen liittyvistä yllätyksistä oli, että pohjoispohjalaiseksi kunnaksi se on kovin mäkinen. (Aina pitää puhua korkeuseroista, sori siitä. Mutta kun on käynyt esimerkiksi Haapajärvellä ja Alavieskassa, alkaa karttaa katsomalla herkästi olettaa, että sitä samaa nyppylätöntä pusikkoa se on täälläkin. Mitä vielä!)

Myös Haapaveden keskusta on mukavan kumpuileva, mikä ilmenee myös taajaman pääkadun, Vanhatien linjauksesta. Haapavedellä Vanhatien raitti on toinen kunnan valtakunnallisesti merkittävistä rakennetuista kulttuuriympäristöistä. Vanhatien varrella ovat kaikki normaalit kunnan keskustaajaman palvelut, mutta selvästi miellyttävämmin massoiteltuna kuin esimerkiksi juuri Haapajärvellä.

Ei tämä kuva ehkä tee Haapaveden Vanhatielle oikeutta, mutta kuvasin vissiin kännykällä vapisevin käsin. Vanhatiessä on mutkia ja mäkiä, joista molemmista tässä kuvassa erittäin vähäinen esimerkki.

Toisessa kohtaa Vanhatietä, hieman kaupallisen keskustan ytimen ulkopuolella, on myös ihan perinteisestä ”suomalainen kunta” -meininkiä.

***

Haapavedellä on myös ihan oikeita nähtävyyksiä. Niistä kävimme kokemassa seuraavat:

Lönninkartano. Se on Suomen ensimmäisen naisarkkitehdin, Wivi Lönnin, suunnittelema rakennus, joka toimii Haapaveden opiston päärakennuksena.

Lönninkartano, kanninlörtänö.

Paakkilan puutarha. Paakkila, eli Haapaveden vanha pappila, on rakennettu 1787. Sen alapuolella rinteessä sijaitsee Paakkilan puutarha, joka helteisenä heinäkuisena päivänä oli kieltämättä kukkea.

Paakkilan puutarhan tunnelma tuo mieleen jonkin hieman suuremmankin kaupungin.

Kylpyläsaari. Tämä oli mainio paikka syödä ruokaa ja juoda olut ja käydä uimassa. Kylpyläsaaren yhteydessä on myös leirintäalue sellaista majoittumista haluaville. Kylmä Cronenbourg kourassa saattoi hetken verran ajatella olevansa jossain ihan muualla kuin keskellä Pohjois-Pohjanmaata, tai sitten käsitykseni Pohjois-Pohjanmaasta on aina ollut vähän virheellinen.

Eipä löytynytkään yhtään kuvaa Kylpyläsaaresta, paitsi teknisesti tämä yksi. Kuvaajan takapuolella uimaranta, ravintola ja leirintäalue. Kuvaajan etupuolella Haapaveden keskustaan vievä tie ja tervetulleeksi toivottava kyltti.

Hiihtäjäpatsas. Jos Haapajärveltä tulee Mika Myllylä, on Haapavedelläkin hiihtoperinteitä. Niistä muistuttamassa on tämä patsas Haapaveden kirkon kupeessa.

Mitä hiihtoa.

***

Me emme kuitenkaan majoittuneet Kylpyläsaaressa, vaan Haapaveden maaseudulta löytyneessä huoneistossa. Pihalla oli paarmoja, mutta sellaista se on. Kunta – tai kaupungiksi se itseään kutsuu – jätti itsestään varsin positiivisen mielikuvan.

Maisema majapaikan ikkunasta.

Tässä vaiheessa paljastettakoon, että viime kesän kesälomamatkamme siis kulki reitillä Haapajärvi-Haapavesi-Hailuoto-Halsua. Kaksi neljästä kunnasta on käsitelty. Seuraavassa kuntapostauksessa matkaamme Manner-Suomen ainoaan kuntaan, johon ei kulje lainkaan kiinteää tieyhteyttä. Voiko silloin edes puhua Manner-Suomesta?

Suomen kunnat: Geta life

Ääripisteet ovat jännittäviä. Ehkä osin tästä syystä olen kai jo lapsuudessani rekisteröinyt sellaisen kunnan kuin Geta olemassaolon. Olen siellä joskus vuoden parin ikäisenä käynytkin, Ahvenanmaan-matkan lapsuuskuvissa näkyvien kallioisten maisemien perusteella ainakin. Sitä paitsi G:llä alkava suomalaisen kunnan nimi Finlandia-tietosanakirjassa (joita pienenä lainasin kirjastosta kasapäin) on yksittäistapaus, ja oli jo silloin.

Me teimme Getaan yhden yöpymisen sisältäneen matkan osana Ahvenanmaan-vierailuamme heinäkuussa 2020. Tämä vajaan 500 asukkaan kunta on luonnoltaan ainutlaatuinen ja kirkonkylältään – tämä ei ole uutinen – pieni. Vaikutelma ei kuitenkaan ollut täysin kuollut, sillä viivyimme Getassa suomalaisen turistikauden kenties keskeisimpänä hetkenä: heinäkuun toisena viikonloppuna.

Itse asiassa vaikutelma oli suorastaan eloisa, mutta siitä lisää kohta. Ensin muuta.

***

Geta tosiaan on turistikohde. Luonto on koko Suomen mittapuulla aika erityinen. On paljon kallioita, jotka päättyvät mereen, joka jatkuu horisonttiin. On luolia. Kalliot luolineen ovat Getan suurin nähtävyys, aivan itseoikeutetusti. Getassa on voimakas maan äären tuntu, jollaiseen voinee törmätä esimerkiksi Nordkappilla.

Getan pohjoisreunan luontopoluilta avautuu jylhä näkymä Pohjanlahdelle.

Ihminen antaa mittakaavaa.

Tällaisessa kalliomaisemassa on ymmärrettävää haistaa bisneksen vieno katku, jos on sellaiseen taipumusta. Me päädyimme majoittumaan Havsvidden-nimisessä resortissa, joka on ollut toiminnassa jo runsaat 30 vuotta. Havsviddenin verkkosivujen mukaan paikan ”historia alkaa eläkkeelle jääneen pankinjohtajan Thorvald Erikssonin, kutsumanimeltään ”Tusse”, ja hänen vaimonsa Birgittan ihastuksesta Pohjois-Ahvenanmaan villiin luontoon, ja niinpä he ajattelivat, että muidenkin ihmisten tulisi päästä nauttimaan tästä Pohjois-Ahvenanmaan uniikista luonnosta”. Tämä paikan perustaminen tapahtui vuonna 1990.

Tusse ja Birgitta olivat sikäli oikeassa, että luonto todella on näyttävää. Sellaista on merenranta Getassa. Me valitsimme tämän (kieltämättä turhan hintavan) majapaikan siksi, että se oli varaustilanteen takia oikeastaan ainoa mahdollinen.

Havsviddenissä näyttää tältä.

Vierailijat majapaikassa olivat enimmäkseen mannersuomalaista venekansaa – Havsviddenissä on oma vierasvenesatama ja ravintola. Ne jotka eivät olleet saapuneet meritse, olivat saapuneet Suomeen rekisteröidyllä, yleensä saksalaisella ja yleensä aika suurella autolla. Meilläkin oli Suomeen rekisteröity saksalainen auto, mutta pienin mahdollinen vuokraamosta löytynyt. Tunsimme olomme hieman hampuusimaisiksi tässä kovin näyttävässä kohteessa, etenkin sen laadukkaaksi mainitussa ravintolassa.

Ravintola oli sitä sarjaa, jossa tarjoilija tuo pyytämättä pöytään kokin yllärin, jonkin kalatahnaleivän, ja jossa tarjoilija kysyy, haluaisimmeko jonkin aperitiivin, ja jossa minä vastaan moiseen kysymykseen suoralta kädeltä ”en öl, Stallhagen”. Koska oluttahan siinä teki mieli ja asiakas on aina oikeassa. Jos asiakkaan mielestä olut on käypä aperitiivi, olut on käypä aperitiivi.

Tarjoilija oli arviolta vasta lukion käynyt ahvenanmaalainen nuori nainen, nenärengas nenässään, ja muistikuvani mukaan mainitsin hänelle lopulta jotain siitä, kuinka emme yleensä einehdi tämänkaltaisissa paikoissa. Ehkä se vähän rentoutti tunnelmaa. Meillä molemmilla oli roolimme, josta emme senkään dialogin myötä ihan päässeet. Olen aina ollut vähän allerginen kaikenlaisille etiketeille (paitsi pullojen kyljissä oleville), mutta toisaalta kyllähän tämä ravintolavierailu jäljen jätti, kun kerran sitä näin muistelen. Tosin itse annoksesta en muista muuta kuin että se taisi olla kalaa. Fine diningia ihmiselle, jolle ruoka on polttoainetta; helmiä eläimelle, joka on sika.

Majapaikassa oli myös saunaosasto uima-altaineen ja merimahdollisuuksineen, ja mikä parasta, kyse ei ollut fine swimming -tyyppisestä kylpyläolosuhteesta. Ei tarvinnut pelätä virheitä. Tämä oli positiivista.

***

Getalaisen elämän ytimessä tuntui kuitenkin olevan kulahtanut kotikutoisuus. Manner-Ahvenanmaa ei muutu tämän syrjäisemmäksi – Maarianhaminaankin on matkaa kokonaiset 40 kilometriä eli näissä olosuhteissa paljon.

Getasta saa bensaa.

Getassa on kauppa, mutta se on viikonloppuisin auki nelisen tuntia lauantaina. Jäi kokematta.

Kun menimme kirkonkylälle pyörimään uudemman kerran vielä sunnuntaina päivällä luolavierailujen jälkeen ja ennen matkaa Maarianhaminaan, kohtasimme yllätyksen. Kirkonkylällä oli tapahtuma, oikea taidefestivaali.

Festivaaliohjelma.

Ensin näimme musiikkiesityksiä Getabodenin takapihalla. Paikalla oli myös Finströmistä tuttu valokuvausmuseo-Olle puolisoineen. Musiikkiesityksissä oli omat ”mitä helvettiä täällä tapahtuu” -hetkensä, kuten parikymmenpäisessä yleisössä kiertävä selänhierontakapula, jolla kehotettiin tökkimään vieruskaveria. Vähemmän kiusallista silti kuin edellisillan ravintolaelämys.

Esiintyjät näyttävät esimerkkiä.

Kiinnostavin osanen tätä nelituntista festivaalia, josta näimme tietysti vain pienenpienen osasen, oli taiteilija Lasse Harkkalan näyttely erään omakotitalon pihalla. Maalaukset – kuolema, ahdistus ja dystopiat vahvasti läsnä – loivat kieltämättä jännittävän tunnelman tähän kovin idylliseen ja harmittomaan (tai ainakin ei-harmilliseen) maisemaan.

Kuoloa Ahvenanmaalla.

***

Näillä näytöillä Geta ei sijoitu Suomen kuntien tavallisuusindeksissä lähelle mediaania tai edes keskiarvoa. Joistain kunnista – kaikella kunnioituksella – voi nimittäin sanoa, että kyllä muuten sijoittuu. Eikä siinäkään mitään. Sehän on vain kunnan ominaisuus, ei aihe pienen moitinnan. Mennään eteenpäin.

Suomen kunnat: Forssa on maineensa vanki – ja mainettaan parempi

Forssa

No, ainakin Forssalla on maine. Jos on aiemmin kertonut menevänsä sellaisiin kuntiin kuin Alavieska, Aura, Evijärvi tai Askola, tai mitä näitä nyt on ollut, niin reaktio on ollut luokkaa ”jaa”. Forssa sen sijaan on toista maata. Forssa on selvästi tunnetumpi kuin kokoisensa suomalaiskunta keskimäärin, ja siitä on kiittäminen Forssan forssuutta. Forssan mainetta on helppoa ja tietysti myös stereotyyppistä määritellä sellaisilla sanoilla kuin väkivaltainen (vuonna 2009 Forssassa tehtiin väkivaltarikoksia suhteessa väkilukuun 11:nneksi eniten Suomessa), ruma (kyllä, myös Forssaan on rakennettu elementtikerrostaloja, ja vieläpä sangen lähelle keskustaa) ja kuihtunut (Forssan keskustassa ei ole enää yhtään ruokakauppaa, kun K-Supermarket lopetti toimintansa linja-autoaseman kupeessa helmikuussa 2020 kannattamattoman liiketoiminnan takia).

Omat aiemmat Forssa-kokemukseni ovat peräisin Forssan jäähallista, kenties Suomen tyylikkäimmästä alasarjaladosta. Se on halli, jonka yleisö haukkuu tuomarin nuijaksi ennen kuin tämä on edes tehnyt jäähän ensimmäisiä luistimenpiirtojaan.

Tämän kaiken takia olin odottanut kovasti juuri tätä matkaa juuri tähän kaupunkiin. Kaupunki, johon yhdistetään tällaisia mielikuvia, on väistämättä luonteikas. Ainahan mielikuvat ovat jostain peräisin. Lisäksi Forssa on suurempi kuin suomalainen kunta yleensä: hieman alle 17 000 asukkaallaan se on kooltaan ihan kohtalainen, ja historiallisen asemansa takia vieläpä aika kaupunkimainen, tyypillinen kakkosketjun vähän nukahtanut maakuntakeskus.

Oikeasti tiesin koko ajan sisimmässäni, että Forssa on myös kaunis kaikessa vanhassa ränsistyneisyydessään. Jos Forssaa menee kutsumaan kauniiksi, voi kuitenkin olla, ettei kukaan usko. Sellainen ei sovi Forssasta kerrottuun tarinaan.

Mielikuviemme Forssa: kuihtuva kaupunki tyhjine liiketiloineen.

Niin pitkään kuin olen ollut Forssasta tietoinen, se on ollut jotenkin hämmentävän vieras. Aika lähellä, mutta silti jotenkin toisessa maailmassa. Kun joskus kuulin ensi kertaa Forssan (tai Vorssan) murretta, hämmennyin entisestään. Siinähän oli piirteitä suoraan idästä: joku sannoo jotain tai tekkee toista – minä kun olin luullut, että moista kahdentamista harjoitettaisiin lähinnä idässä ja pohjoisessa, ei Hämeessä (tai Hämeestä) ainakaan. Myöhemmin saatoin ymmärtää.

***

Tämän matkan ensivaikutelma Forssasta oli kaikesta lähempänä kaunista kuin rumaa. Majapaikkanamme toimi kaksikerroksisessa, yli 80-vuotiaassa funkkistalossa toimiva Hotelli Maakunta. Kun Helsinkiä pommitettiin, Forssassa kuvattiin elokuvia. Filmiväki majoittui Maakunnassa, mikä ei jää epäselväksi hotellin sisustuksen tai huoneiden nimien perusteella. Esiintyypä hotelli myös suomalaisissa elokuvissa, kuten Aki Kaurismäen Pidä huivista kiinni, Tatjana.

Tältä näyttää Forssan Keskuskatu. Keltainen kivirakennus edessä on Hotelli Maakunta, joka sijaitsee Keskuskadun ja Kauppakadun risteyksessä. Kadunnimistä huolimatta Forssan kaupallinen keskusta ei enää sijaitse tässä.

Hotelli Maakunta sijaitsee Kauppakadun ja Keskuskadun risteyksessä. Nimestään huolimatta sijainti on yllättävän syrjäinen. Forssan keskusta sijaitsee tätä nykyä Loimijoen toisella puolella, ja tällä länsipuolella aika tuntuu hieman pysähtyneen. Kivistä rakennuskantaa alueella edustavat Maakunnan lisäksi Forssan työväentalo, joka on joskus valittu maan kauneimmaksi lajissaan.

Plakaattikin sen kertoo: Demokraatti-lehti valitsi Forssan työväentalon suomen kauneimmaksi työväentaloksi vappuna vuonna 2018.

Kuhalan kaupunginosan vierailluimpia kohteita lienee kuitenkin viihdekylpylä Vesihelmi, joissain piireissä kuulemma Kusihelmeksikin kutsuttu. Se oli kuitenkin juhannuslauantaina vähemmän yllättäen suljettu, kuten moni muukin Forssan sellaisista paikoista, joissa olisi ollut mielekästä käydä.

Julkisivu on jo ottanut hittiä, mutta sellaista se on. Viihdekylpylä Vesihelmi on valmistunut vuonna 1993 ja on aikakautensa tuotos, täynnä 1990-luvun rakennusten jännittäviä muotoja.

Muilta osin tämä osa Kuhalan kaupunginosasta, Vanha Kuhala, on puutalovaltaista ja sellaiseksi varsin vanhaa ja monin paikoin viehättävästi kulahtanutta. Keskuskatu päättyy Kuhalan puolella Loimijoen ylittävään Saunasiltaan, jonka toisella puolella Forssan uusi keskusta siintää. Sillan vieressä sijaitsee Forssan Elävienkuvien Teatteri, joka on Suomen ensimmäinen, siis vanhin, maaseutuelokuvateatteri. Se on perustettu vuonna 1906 ja toimii samalla paikalla edelleen. Ensimmäisinä vuosinaan teatteri tuotti itse oman sähkönsä.

***

Jos Saunasillan ylittää, päätyy Forssan keskustaan. Se tarjoaa ravintola- ja myös valikoiman muita palveluja – mutta myös rutkasti tyhjää liiketilaa. Eikä mikään liiketila ole niin tyhjä kuin tyhjäksi jäänyt vanha K-Supermarket. Sen myötä Forssan keskustassa ei enää tätä nykyä ole yhtään ruokakauppaa. No, sattuu sitä paremmissakin piireissä: Yhdysvaltain Tennesseessä sijaitsevan Nashvillen keskustasta on vielä pidempi matka lähimpään suureen ruokakauppaan.

Tiedän kyllä, että juhannuslauantai ei ehkä ole missään Suomen kaupungissa se päivä, jona katuelämä on kuhisevaa. Jotenkin näky silti puki Forssaa ja sopi ennakkokäsityksiin. Kehotukset turvavälien noudattamisesta Forssan kauppatorin pylväässä tuntuivat keskimääräistä liioitellummilta.

Viranomaismääräysten noudattaminen ei ollut Kauppatorilla juhannuslauantaina hankalaa. Taustalla näkyy Forssan kirkko ja sen vasemmalla puolella linja-autoaseman kellotorni. (Junallahan Forssaan ei ole päässyt enää vuosikymmeniin, sen jälkeen, kun Jokioisten rautatie, Humppilasta Forssaan kulkenut ”kappeeraiteinen” poistui matkustajakäytöstä vuonna 1954 ja tavaraliikenteestäkin 1970-luvulla.)

Kyllä Forssan keskustasta kuitenkin sai ihan kelpo ruokaa ja olutta myös tällaisena muutoin hiljaisena päivänä. Ankkalammin puiston kupeessa sijainnut Ravintola Villan terassi oli kaikin puolin toimiva ratkaisu.

Forssa ei suotta pyri brändäämään itseään ”puistojen kaupungiksi”. Ydinkeskustassa sijaitseva Ankkalammin puisto on kovin viehättävä viheralue kauppatorin laidalla.

***

Keskustan toisella puolella sijaitsee Kalliomäen alue, jonka näyttävin rakennus on vuonna 1917 sisällissodan keskelle valmistunut punatiilinen Forssan kirkko, mäen päällä, kuten tämäntyyppiset rakennukset kovin yleisesti.

Kirkko ei kuitenkaan ole se asia, joka tekee Kalliomäestä – entiseltä nimeltään Ronttismäestä – ihmeellisen. Keskustasta päin katsottuna kirkon takana alkaa yhtenäinen puutaloalue, joka on rakennettu 1870-luvusta alkaen Forssan tehdasyhdyskunnan asuinpaikoiksi. Alueen erikoispiirre on itse talojen lisäksi se, että kadut on nimetty linjoiksi kuin Helsingin Kalliossa konsanaan. Aivan kuten Kalliossa, myös Kalliomäessä linjoille on jossain vaiheessa meinattu antaa ihan kunnon nimet, mutta niin ei käynyt. Linjojen määrässä Kalliomäki päihittää Kallion 11-5.

Kalliomäen puutaloalueella on ainutlaatuinen tunnelma ja hiekkaiset tiet. Kuvassa II linja.

***

Jos Kalliomäessä oli tehtaalaisten asuntoja, jossain oli myös tehdas. Tästä pääsemmekin siihen, miksi meillä on nykyään sellainen asia kuin Forssa. Ruotsalainen Erik Wahren oli tullut Jokioisten kartanon verkatehtaan johtajaksi, ja yhdeksän vuotta myöhemmin, vuonna 1847, hän perusti Kuhalankoskelle Kehräämön, joka nimettiin Forssaksi.

Tämä tätä nykyä Kehräämöalueena tunnettu kokonaisuus on Forssan ykkösnähtävyys. Alueella toimii muun muassa Forssan museo, josta emme kuitenkaan, kiitos juhannuksen pyhien, päässeet nauttimaan. Sen sijaan Piipputerassi tehtaan piipun juuressa oli tänä juhannussunnuntaina avoinna ja myös lounaishämäläisen kansan keskuudessa suosittu.

Täältä Forssa alkoi. Ilman kehräämöä ei olisi Forssaa.

Tästä kehräämöstä käynnistyi Forssan kehitys kaupungiksi. Kehräämön myötä Forssaan syntyi kokonainen tekstiilialan klusteri, johon kuuluivat lisäksi kutomo, lankavärjäämö ja kangaspaino. Myös Finlayson saapui kaupunkiin Forssa-yhtiön yhdistyttyä siihen. (Lisää aiheesta Forssan museon verkkosivuilla.)

Yksi Kehräämöalueen vetonauloista on myös englantilaistyylinen Wahrenin puisto. Kaikki maakuntakeskukset eivät tarjoa moista kokonaisuutta, enkä minäkään tiennyt, että Forssassa edes olisi sellainen ennen kuin osoittautui että oli.

Wahrenin puisto rajautuu Loimijokeen ja kehräämön vanhoihin rakennuksiin.

Laajentuneen tekstiiliklusterin ilmentymä, Finlaysonin alue, sijaitsee kaupungin toisella laidalla, ja sen tuntumassa sijaitsevat myös Forssan tärkeimmät kaupalliset palvelut: Prisma ja K-Citymarket. Citymarket lienee ulkokuoreltaan Suomen hienoin – se on remontoitu Finlaysonin tehtaan vanhoihin tiloihin. Uudemman Prismakeskuksenkin julkisivussa on käytetty punatiiltä.

Finlaysonin kutomoalueen pikkukujat ovat kiehtovaa kaupunkitilaa. Ne tarjoavat myös oivallisen kuvakulman kohti Forssan Prismaa.

Suomen poliittisella kartalla Forssa on perinteisesti ollut vasemmalle kallellaan, mikä osaltaan kertoo kaupungin teollisuushistoriasta. Suomen poliittisessa historiassa Forssa tunnetaan ennen muuta siitä, että siellä sai alkunsa SDP. Suomen Työväenpuolue vaihtoi nimensä nykyiseen asuunsa Forssan puoluekokouksessa vuonna 1903. SDP on edelleen Forssan suurin puolue, vaikka se on menettänytkin ääniosuuttaan samoin kuin vasemmistoliitto. SDP:n kannatus Forssassa oli vuoden 2021 kuntavaaleissa 29 prosenttia (https://vaalit.yle.fi/kv2021/fi/regions/6/municipalities/61).

Teknisesti nykyisen Forssan alueella on lyöty alkutahdit myös toisen suomalaisen puolueen synnylle: Forssaan nykyisin kuuluvan Koijärven kuivattamista vastustaneen Koijärvi-liikkeen aktiivit perustivat myöhemmin 1980-luvulla vihreän liiton, joka rekisteröityi puolueeksi vuonna 1988.

***

Tähänastisella kuntakierroksella Forssa oli ilman muuta kiinnostavimpia paikkoja. Se ei varmasti ole sillä kliseisellä tavalla Suomen kivoin kesäkaupunki – oma arvioni on, että kaupunki olisi tarjonnut mielenkiintoisen kokemuksen myös talvella. Ehkä Forssassa oli silti mukavampaa kesällä kuin talvella, kuten suurimmassa osassa Suomea on. Vaikka Forssa on käytännössä vedestä syntynyt (Loimijoki toimi kehräämönkin käyttövoimana), kaupunki ei ole lainkaan sillä lailla veden ympäröimä kuin Suomen kaupungit usein. Ehkä tämäkin vaikutti osaltaan siihen, että Forssa ei ollut ilmiselvä kesäkaupunki.

Uimatta Forssasta ei kuitenkaan tarvinnut poistua. Linikkalanlammi Forssan jäähallin takana tarjosi lähtöpäivän viilentävän pulahduksen. Ranta oli vieläpä kohtalaisen iso, joskin ranta oli äkkisyvä. Oleellista kuitenkin oli, että kaupungissa pääsee uimaan. Itse olen kasvanut paikassa, jossa uimisen perässä piti lähteä kunnanrajan yli, sillä Tuusulanjärvi oli 90-luvulla läpimätä. Olisin ottanut Linikkalanlammin vastaan koska tahansa. (Nykyään Tuusulanjärvessäkin pystyy taas ilmeisesti uimaan vaivatta.)

Vaikka ne ovat rajautuneet tästä kuvasta pois, Linikkalanlammin rannassa on myös hyppytorni ja laituri. Lammin keskustan puoleisella rannalla sijaitsevat (kuvassa) Forssan jäähalli ja harjoitusjäähalli.

Toisin sanottuna Forssassa pääsee uimaan, voi syödä terassilla ruokaa, voi juoda terassilla juomaa, voi kävellä kaduilla ja voi kokea historiaa. Kaikin puolin käymisen arvoinen kaupunki, maineestaan huolimatta ja myös sen takia.