Suomen kunnat: Sinuhe on Hartolassa kirjoitettu

Hartola

Hartola on niitä Suomen kuntia, jotka moni voisi suruttaa sijoittaa niin kutsuttujen huoltoasemapitäjien kategoriaan. Hartolassa autoilijoille otollisia pysähtymispaikkoja on Helsingin ja Lahden suunnasta nelostietä saavuttaessa kolme: Ensin, muutama kilometri ennen kunnan kirkonkylää, tulee Taukotupa. Sitten, Kirkonkylän eteläisen tienhaaran kohdalla on Kuninkaanportti, joka kuuluu Shell-ketjuun. Sitten tulee kolmas, ja se on kulttimainetta nauttiva, alkoholin ja tupakan myymättä jättämisestä tunnettu Jari-Pekka, jolla on sopimus Nesteen kanssa.

Hartolan kohtalo olisi tietysti ihan erilainen, jos nelostien linjaus olisi jäänyt alkuperäiselle sijalleen Päijänteen länsirannalle ja itäpuoli olisi jätetty vanhaan toissijaiseen tilaansa. Tieverkko kuitenkin kehittyy kuten se kehittyy, ja niinpä meillä on nykyisenlainen Hartola, jossa tosi moni pysähtyy mutta josta harvempi tietää tarkemmin.

Moni silti tietää. Hartola on sangen suosittu mökkikunta, mitä auttavat runsaat vesialueet ja alle 200 kilometrin matka Helsinkiin. Hartolan ja lähikuntien mökkiläiset todennäköisesti tekevät syyskuun ensimmäisenä viikonloppuna järjestettävistä Hartolan markkinoista Suomen suurimmat maalaismarkkinat.

Tässä kirjoituksessa emme kuitenkaan elä syyskuun ensimmäistä lauantaita. Elämme heinäkuun viimeistä viikkoa vuonna 2022, ja kirkonkylä on markkinaviikonloppua hiljaisempi.

Hartolan markkinoista muistutti tienvarsimainos.

***

Näistä lähtökohdista voisi ajatella, että tämän vesistöjen koristaman pikkupitäjän kirkonkylä olisi idyllinen. Mutta kaikki kirkonkylät eivät ole idyllisiä. Hartolan kirkonkylässä hienoa on kirkko. Muuten kirkonkylän esteettinen olemus on peräti kurja. Parkkikentät ja kulahtaneet yksikerroksiset liikerakennukset hallitsevat maisemaa. Taajaman ainoa varsinainen ruokakauppa on S-market. Torin ja Yhdystien toisella puolella sijaitsi ennen K-market, mutta se on nyt tyhjillään.

Hartolan kirkko on kivinen ja näyttävä.
Toisella puolella tietä on erilaista arkkitehtuuria.
Hartolan K-kauppakaan ei enää palvele.

Vanhan K-kaupan näyteikkunoissa on kuitenkin paikallista sarjakuva- ja muuta taidetta. Se onkin Hartolalle sopivaa.

Hartola on nimittäin kulttuuripitäjä, vaikkei heti päällepäin uskoisi. Kulttuurielämä on keskittynyt Koskipään kartanoon, joka lienee Hartolan vanhin tunnettu asutuskeskittymä. Alueella tiedetään asutun ainakin rautakaudesta alkaen, siis jo yli 2000 vuoden ajan.

Hartolan historian tunnetuin kulttuuri-ihminen lienee kirjailija Maila Talvio, jonka sisko Annie von Gerdten-Boisman oli Koskipään kartanon viimeinen omistaja. Vuodesta 1983 alkaen kartanon entisessä päärakennuksessa on pidetty taidenäyttelyitä – tämä kohde tunnetaan nykyään nimellä Taidesalonki Talvio.

Itä-Hämeen museo on kuitenkin kartanon ykköskohde. Itse Maila Talvio perusti museon – se on vihitty käyttöön kesäkuussa 1929. Kotiseutumuseoiden kategoriassa Itä-Hämeen museo sijoittuu vähintään ylempään keskikastiin. Normaalihkon kotiseutumuseoesinöistön lisäksi museo pitää sisällään Maila Talvion, kirjailija Mika Waltarin ja runoilija Uuno Kailaan muistohuoneet – kaikilla heillä on kytköksensä Hartolaan ja Koskipään kartanoon. Waltari vietti Hartolassa kesiään, tarkemmin ottaen Kalhon kylässä, kirkonkylästä Heinolaan päin.

Kaikki kirjat on kirjoitettu jossain. Sinuhe egyptiläinen on kirjoitettu Hartolassa.

Hartolan Koskipään kartanossa toimii Itä-Hämeen museo, jonka päänäyttely on taustalla näkyvässä vihreässä rakennuksessa. Etualalla näkyvä suuri kuusi on istutettu museon kymmenvuotisjuhlassa kesäkuussa 1938. Istuttaja oli presidentti Kyösti Kallio.

***

Hartolan kunnan synty ei ole tavanomaisimmasta päästä, mistä kertoo kunnan ruotsinkielinen nimi Gustav Adolfs. Tietenkin Koskipään kartanon silloisella isännällä, Adolf Tandefeltillä oli näppinsä pelissä: hän päätti yhdessä muiden hartolalaisten silmäätekevien kanssa lähestyä 1700-luvun loppupuolella suoraan Ruotsin kuningasta Kustaa III:tta, joka hyväksyi anomuksen ja nimesi Hartolan kruununprinssi Gustav Adolf IV:n mukaan. Paikkakunnan suomenkieliseksi nimeksi kuitenkin vakiintui Hartola.

Tämä syntytarina on tietysti aiheuttanut kihelmöintiä myös myöhemmissä kuntapäättäjissä, mistä osoituksena on se, että Hartolan kunnanvaltuusto päätti kokouksessaan 10.11.1987 julistaa Hartolan Suomen ainoaksi kuningaskunnaksi.

Kuninkaallinen historia on edelleen Hartolassa läsnä: kunnantalo sijaitsee Kuninkaantiellä, kirkonkylän eteläisemmän huoltoaseman yhteydessä sijaitsevan ravintola-kahvilan nimi on Kuninkaanportti ja kunnan vaakunaa koristaa kruunu.

Hartolan kunnantalo.

***

Hartolan mökkipitäjämaineesta me saimme suurimman tuntuman Koskenniemen leirintäalueelta vuokraamastamme asumuksesta. Pikku mökissä oli sauna, ja mökin pihassa oli oma ranta, josta pääsi uimaan Tainionvirtaan. Se on Hartolan läpi Sysmän puolelle Päijänteeseen virtaava 24 kilometriä pitkä joki, joka tunnetaan kalaisuudestaan. Minä en tosin ymmärrä kalastuksesta mitään.

Hartola osoittautui pysähdyksen arvoiseksi. Sitä ovat tietenkin ihan kaikki kunnat, etenkin tällaisessa harrastustoiminnassa, mutta jos ajattelen Suomen kuntiin normaalimmin suhtautuvia tahoja, osaan kertoa, että kirkko on hieno ja Koskipään kartanon mailla kannahtaa piipahtaa ja Itä-Hämeen museossa vierailla.

Tyypillisten suomalaisten taajamien ystäville suosittelen kävelykierrosta kirkonkylässä.

Tainionvirran rannassa on monen mökin laituri.
Advertisement

Suomen kunnat: Halsua on syrjäinen erämaakunta, joka pääsi yllättämään

Halsuan vaakuna – Wikipedia
Halsua

Kun 2010-luvusta on selvitty, kaikkia pikkukuntia ei sentään ole liitetty vielä muihin. Yhä vielä Suomessa on koko joukko itsenäisiä kuntia – peräti 309. Silti osa kunnista on sellaisia, että niiden itsenäisyys pääsee yllättämään.

Esimerkiksi Keski-Pohjanmaalta on kadonnut monta itsenäistä pitäjää 2000-luvun kahtena ensimmäisenä vuosikymmenenä: Ullava, Kälviä ja Lohtaja liittyivät maakunnan keskuskaupunkiin Kokkolaan. Himanka taas liittyi Kalajokeen ja kaikkosi samassa yhteydessä kokonaan Pohjois-Pohjanmaan puolelle. Mutta kaikki ei mennyt. Itsenäisiä pikkukuntia on vielä tässäkin maakunnassa. Yksi niistä on Halsua.

Kyllä Halsuallakin on ollut omat kuntaliitospuheensa, ensisijaisesti Vetelin ja Kaustisen kanssa. Nämä ajatukset ovat kuitenkin jääneet puheen tasolle, vaikka Halsualla asukkaita on vain juuri ja juuri yli tuhat. Liittyminen muuhun kuntaan on kuitenkin vaikeampaa, kun vieressä ei ole mitään selvää keskusta. Näitä pienkuntia tuntuukin yhdistävän toisiinsa ennen muuta kohtalaisen syrjäinen sijainti.

Tähän vedetään raja.

Aivan kuten Finlandia-tietosanakirjasarjan (1986) Halsua-kohdassa kerrotaan, Halsua on Suomenselän tuntumassa sijaitseva erämaakunta. Jos kunta on erämaakunta, silloin ei yleensä olla asutuksen ytimessä. Toinen Halsualle merkillinen piirre on se, että suot peittävät kunnan pinta-alasta kokonaiset 60 prosenttia. Niinpä Halsuan tärkeimmät elinkeinot koostuvat esimerkiksi turpeesta ja turkiksista – elinkeinoja ehtoopuolellaan, jos ennustaa pitäisi.

Lisäksi Halsualle on suunniteltu tuulivoimaloita, joita tavanmukaisesti sekä kannatetaan että vastustetaan. Kunnassa ja sen somekanaviin perehtyessäni törmäsin argumentteihin sekä puolesta (tulee rahaa, kunta pelastuu) että vastaan (maisema menee). Valtakunnanuutisiin Halsua nousi viime vuonna kunnallisveroprosenttinsa (23,50) takia – se on Suomen korkein. Lisäksi Halsua tunnetaan (ehkä) siitä, että kuuluisa pappi Kari Kanala on sieltä kokoisin (Kanala oli yksi toistuvista sukunimistä hautausmaan hautakivissä).

Kun me vierailimme Halsualla heinäkuussa 2021, veroprosentti, turkisteollisuus, tuulivoima, turvesuot tai Kari Kanala eivät muodostuneet osaksi kokemustamme. Sitä emme tietysti voineet olla huomaamatta, että kunta on syrjäinen ja pieni.

***

Halsuan kirkonkylällä kyltitkin sen kertovat: nyt ei olla valtaväylien varressa. Yhdessä suunnassa on Lestijärvi, toisessa Evijärvi ja Räyrinki, kolmannessa Köyhäjoki ja neljännessä Perho. Jos käytössä ei olisi karttaa, näistä suunnista ei kokemattoman kulkijan olisi ihan yksinkertaista valita, mitä kautta pääsisi kaikkein parhaiten takaisin Helsinkiin (Räyringin kautta).

Monta suhteellisen tuntematonta suuntaa. Tältä näyttää Halsuan ydinkeskustassa.

Halsuan kirkonkylä itsessään on melko tavallinen hyvin pienen suomalaiskunnan keskus. On K-market, pari muuta kauppaliikettä, SEO-huoltoasema ja tietenkin se kirkko. Kirkko sijaitsee pienellä harjulla, jonka toinen puoli laskee kylän kaupallisiin palveluihin ja toinen Halsuanjärveen.

Halsualta saa polttoainetta.
Viljami Kalliokoski oli ”halsualainen talonpoika, merkittävä vaikuttaja, poliitikko ja valtiomies”. Taustalla Halsuan kirkko.

Yksi Halsuan kirkonkylän vetonauloista on Halsuan Perennapuisto – puutarha kunnanviraston takapihalla, jonne on istutettu useita erilaisia kasveja.

Halsuan Perennapuisto on joskus ollut uudempikin. Paikassa välittyi itse asiassa vahva entisen nähtävyyden tunnelma – sekin tietysti parempi kuin ei tunnelmaa ollenkaan.

***

Perinteisesti Halsua on myös ravi- ja pesäpallopitäjä, ja koska kunta on pieni, nämä urheilulliset toimet liittyvät toisiinsa sellaisellakin hassulla tavalla, että kunnan pesäpallostadion sijaitsee raviradan keskellä. Harmillista kyllä ottelutoimintaa näkyy tätä nykyä olevan varsin vähin. Vielä joskus takavuosina, 2000-luvullakin, Suomen miesten toiseksi korkeimmalla pesäpallon sarjatasolla Ykköspesiksessä on pelannut Halsuan ja naapurikunta Vetelin yhteisjoukkue.

Halsualla ravataan edelleen, vaikka kuva antaa raviradasta varmasti tarpeettoman kulahtaneen kuvan.
Halsuan pesäpallostadion sijaitsee raviradan keskellä.

Raviradan lähellä sijaitsee yksi Halsuan tärkeimmistä nähtävyyksistä, kesäkaudella avoinna oleva kotiseutumuseo, joka kesällä 2021 tunnettiin myös sen yhteydessä olevasta kehutusta kahvilastaan. Meidän vierailumme hetkellä kahvila oli kuitenkin suljettu – sen pitäjä oli muulla työkeikalla, joka taisi liittyä Kaustisen kansanmusiikkijuhliin, jotka olivat pienimuotoisesti käynnissä samaan aikaan. Tai sitten se liittyi johonkin muuhun, mutta tapahtumasta oli kyse. Kas kun en enää muista, puolen vuoden viive tekstin julkaisussa tekee tehtävänsä.

Kahvilan kiinni olemisen aiheuttamaa harmitusta lievensi merkittävästi se, että museo-opas tarjosi kahvit meille paikalle sattuneille ja kävi vieläpä K-marketista noutamassa pullaa tarjolle kahvin kylkeen. Tämä on kai niitä täysin satunnaisia kohtaamisia, joita täysin satunnaisissa suomalaisissa kunnissa vieraileminen tuo tullessaan.

Itse kotiseutumuseo oli hyvä ja kattava – sellainen kuin kotiseutumuseot yleensäkin (vanhoja rakennuksia ja työkaluja seutukunnasta), mutta nähdäkseni hivenen parempaa tasoa. Ainakin ”per capita”. Halsua on pieni, vaikka voissa paistaisi. Sen jälkeen Halsua olisi paitsi pieni myös rasvainen.

Halsuan kotiseutumuseo oli mukiinmenevä kokoelma paikallisen maaseudun vanhoja rakennuksia.

***

Eikä yksikään kuntamatka tietysti voisi toteutua ilman majapaikkaa. Meillä tätä virkaa toimitti jalasmökki Halsuan Helmi -leirintäalueen yhteydessä. Tämä Halsuanjärven rannalla sijaitseva leirintäalue asianmukaisine ravintoloineen oli hyvin miellyttävä kokemus. Ravintolassa on A-oikeudet, ei sillä että sillä olisi suunnattomasti ollut meille väliä, mutta kyllähän se väistämättä ravintolan statusta nostaa. Saavuttuamme paikalle otin oluen. Ravintolan terassi aukesi Halsuanjärvelle, mikä oli sekin miellyttävää. Niin vain tässäkin syrjäisessä pikkukunnassa oli paljonkin ilmiselvästi käymisen arvoista, vaikka koko kunnan olemassaolo on epäilemättä helppo unohtaa.

Halsuan Helmi, vanhalta nimeltään Lomakylä Masala, pitää sisällään myös ravintolan, jonka terassilta voi ihailla Halsuanjärveä.

Suomen kunnat: Hailuoto on turistikohde eristyksissä – vielä

Hailuodon vaakuna – Wikipedia
Hailuoto

Hailuoto on kuuluisa paikka. Tästä kunnasta ovat monet kuulleet, ja tässä kunnassa lienevät monet myös käyneet. Hailuoto on turistikohde ja kansallismaisema ja monella tavalla erikoislaatuinen.

Ensinnäkin Hailuoto on kovin pieni. Asukkaita on noin 960. Manner-Suomessa on vain kolme kuntaa, joissa on vähemmän väkeä: Pelkosenniemi Lapissa, Lestijärvi Keski-Pohjanmaalla ja Luhanka Keski-Suomessa. (Ja sitten on kahdeksan ahvenanmaalaiskuntaa, mutta ne nyt ovat muutenkin täysin oma lukunsa.)

Hailuoto on myös merkittävä kulttuuripitäjä. On musiikkiin ja kirjallisuuteen keskittyvä Bättre Folk -festivaali, koko joukko saarelle pesiytyneitä eri alojen taiteilijoita sekä julkisia taideteoksia, joista yhtenä erikoisimmista Hailuoto Organum. Olutkulttuuriakin on: paikallinen kohtalaisen kuuluisa pienpanimo on sinänsä osuvasti nimetty Hailuodon Panimo. Ei tietenkään pidä unohtaa myöskään hailuotolaista perinneneuletta, tikkuröijyä.

Hailuoto Organum on betonista valmistettu, hiekkatien kääntöpaikan lähellä Ulkokarvossa sijaitseva tilataideteos, jonka on suunnitellut saksalainen akustiikkataiteilija Lukas Kühne.

Manner-Suomen kontekstissa kaikkein erikoisin asia Hailuodossa on kuitenkin se, että se ei tarkkaan ottaen ole Manner-Suomea. Myös Kemiönsaari, Kustavi, Parainen ja Luoto sijaitsevat kokonaisuudessaan Itämerestä kohoavilla saarilla, mutta niihin voi kulkea tietä pitkin. Hailuotoon ei voi, paitsi talvisin jäätilanteen salliessa. Meidän vierailumme kuitenkin ajoittui keskelle kesää, ja niin odottelimme Oulunsalon lauttarannassa pari tuntia ennen onnistunutta kuntarajan ylitystä. Oli ruuhkaa.

Oulunsalossa piti odottaa.

25 minuutin lauttamatkan jälkeen olimme lopulta tässä kummallisessa kunnassa. Lautalla ei ollut pienoista kahvilaa, joten saatoimme keskittyä vaihtamaan lapsemme vaipan, jonka tämä oli täyttänyt asianmukaisesti ulosteellaan.

***

Kuten kaikki saaret jollain tavalla, myös Hailuoto on oma maailmansa. Lauttamatkan päässä oli vastassa aika tavanomaista suomalaista syrjäseudun metsikköä ja peltoja, mutta jotenkin erityisen vanhan maaseudun tunnelmalla höystettynä. Ei se ehkä ollut pelkkää kuvitelmaa.

Hailuoto kuuluu nimittäin kokonaisuudessaan Suomen valtakunnallisesti merkittäviin rakennettuihin kulttuuriympäristöihin. Saaren itäosaa on ihminen rakentanut maanviljelys mielessään, kun taas lännempänä korostuvat kalastus ja merenkulku.

Siinä välissä, maaseutualueella, on Hailuodon kirkonkylä, jonne lauttarannasta vie Luovontie. (Aina on jotain jännittävää siinä, kun paikallinen puhetapa näkyy nimistössä.) Kirkonkylä on varsin vaatimaton, niin kuin nyt pikkukuntien kirkonkylät ovat, eikä varsinaista taajamaa ole. Elintarvikkeita, bensaa, olutta ja kahvia sieltä kyllä saa, ja toki myös peruskoulutusta ja hengellisiä palveluita. Kaikki nämä palvelut on siroteltu Luovontien varteen hämmentävästi yli kahden kilometrin matkalle.

Kirjoitus jatkuu kuvien jälkeen

Panimosta saa kaljaa (hyvää).
Hailuodon ”keskustaajama” ei ole kovin taajamamainen, mutta ainakin teidennimet ovat hienoja.
Hailuodon kirkossa oli vierailumme aikaan taidenäyttely.
Hailuodon hautausmaa on toistaiseksi hienoin näkemäni suomalainen hautausmaa. Se on oikeasti metsässä.

Kun saaren läpi kulkemistaan jatkaa, päätyy lopulta Marjaniemeen. Meidänkin majapaikkamme sijaitsi tässä koko saaren matkailuvetoisimmassa kohteessa, joka on kuuluisa laajoista hiekkarannoistaan, jännittävästä luonnostaan, kalastajakylästään (jonka mökit ovat nykyään lähinnä vapaa-ajanasuntokäytössä) ja luotsiasemastaan.

Kirjoitus jatkuu näidenkin kuvien jälkeen

Marjaniemen kalastajakylän rakennukset ovat nykyisin pääosin loma-asuntoja.
Marjaniemen dyynit ovat avomeren äärellä. Kun käsitys merestä on muodostunut Uudenmaan rannikon saariston suojissa, tällainen näky kiinnittää huomion.

Kun on kesä, Hailuoto on suosittu kohde. Vaikka Hailuodossa on koko lailla runsaasti vuodepaikkoja, tällaisella heinäkuisella viikolla niitä oli vapaana vain rajoitetusti. Meidän omamme löytyi paikallisen ravintolan yläkerrasta, vaatimaton pieni huone jaetulla vessalla. Kylpyhuone sijaitsi erillisessä rakennuksessa.

Yleensä suomalaisista kunnista löytyy majoitus vaivattomasti, jos vain jokin majapaikka on tarjolla (tähän mennessä on ollut). Tämä tietysti johtuu siitä, että ylivoimaisesti suurin osa Suomen kunnista ei varsinaisesti ole tunnustettuja matkailukohteita. Hailuoto on. Kaikesta väenpaljoudesta huolimatta majoittuminen onnistui silti täälläkin.

***

Hailuoto ei ole mikään pieni saari – itse asiassa se on Suomen merialueiden kolmanneksi suurin heti Manner-Ahvenanmaan ja Kemiönsaaren jälkeen. Saaren itäpäässä sijaitsevasta lauttarannasta länsipäässä sijaitsevaan Marjaniemeen on miltei 30 kilometrin matka. Marjaniemen tuntumassa suorastaan hämmensi nähdä kyltti, jossa kerrottiin Oulun olevan 60 kilometrin päässä. Kaukaa katsottuna kaksi kaukana olevaa kartan pistettä voivat olla lähellä toisiaan, mutta matka Marjaniemestä Oulun keskustaan ei ole mikään pikapiipahdus.

Oman logistisen lisänsä tuo tietysti se, että tuohon 60 kilometriin sisältyy lauttamatka. Tulevaisuus tuo kuitenkin myös Hailuotoon jotain uutta: sillan. Rakennustyöt voisivat käynnistyä vuonna 2023.

Silta muuttaisi Hailuodon logistista asemaa – ja epäilemättä myös Hailuodon kulttuurista asemaa – merkittävästi. Hailuoto ei olisi enää samalla tavoin eristyksissä. Toisaalta jossain vaiheessa vääjäämätön tapahtuu ja Hailuoto kasvaa joka tapauksessa kiinni mantereeseen. Ensin pitäisi vain odottaa parituhatta vuotta tai jotain vastaavaa. Silta sen sijaan voisi olla valmis jopa neljän vuoden päästä.

Suomen kunnat: Haapavesi, nimensä vaihtanut Haapajärvi

Haapaveden vaakuna – Wikipedia
Haapavesi

Haapavesi on niitä kuntia, joista minulla ei suoraan sanottuna ollut ennalta ihan hirvittävän vahvaa mielikuvaa. Haapavesi on vähän kuin Haapajärvi mutta on -vesi. Sikäli moinen määritelmä ei ole täysin kaukaa haettu, sillä Haapavesi todella on aiemmalta nimeltään Haapajärvi (tarkemmin ilmaistuna Pyhäjoen Haapajärvi, erotuksena Kalajoen Haapajärvestä, joka siis tunnetaan Haapajärvenä edelleen). Sekaannusten välttämiseksi kunnan nimi vaihtui nykyasuunsa kaiketi jo 1800-luvun puolella. Järvi, jonka rannalla Haapaveden keskustaajama sijaitsee, on tietenkin nimeltään Haapajärvi, mutta se ei ole Haapajärven Haapajärvi.

Myös Haapavedellä on kaupungintalo.

Meidänkin matkamme Haapaveden Haapajärven rannoille alkoi Haapajärven Haapajärven välittömästä läheisyydestä. Koska kuntiin kulkemisessa itse siirtyminen on osa kokemusta, ja etenkin nyt oli, asiasta on tässä kerrottava erikseen. Tavoistani poiketen siirrymme hetkeksi kokonaan kolmannen kunnan puolelle, nimittäin Nivalaan.

Sillä kun Haapajärveltä matkustaa Haapavedelle, osa matkasta kulkee Nivalan kautta. Nivalan maaseudulla reitti kulkee erästä seututietä pitkin – seututien nimi on Makkaratie. Jo se olisi tietysti tapaus, mutta Makkaratien varsi on itse Makkaratietä ihmeellisempi. Makkaratien loppumetreillä Nivalan Maliskylässä auton sivuikkunan takana paljastui hämmentävä näkymä: ojassa törröttävä amerikanrauta, kosolti kaikenlaista suurta ja kuriositeettihenkistä rojua, kuten lentokone, lennonjohtotorni, amerikkalaisen avaruusraketin pienoismalli, Donald Trumpin näköisnukke terassituolilla neuvottelemassa, sekä tietenkin ihmisiä, jotka ovat saapuneet vierailemaan tähän kohteeseen. Kohteesta todella on kyse, sen näki heti, ja niin mekin pysähdyimme.

Kohteen nimi on Crazyland, koko seutukunnan mittakaavassa käymisen arvoinen kohde, jonka sattuminen reitillemme oli tietenkin mielekäs yllätys. Paikallinen mies oli päätynyt haalimaan jännittäviä suuria esineitä ja toi niitä pihalleen, ja näin nähtävyys lopulta oli valmis. Siitä on kertonut myös Yle. Nyt paikalla oli jopa järjestysmiehiä ohjaamassa autoilijoita pysäköimään pellolle.

Crazyland on jännä paikka.

Nyt ei ole kuitenkaan tarkoitus puhua Nivalasta. On tarkoitus puhua matkasta Haapavedelle, ja tämä vain sattui olemaan osa tuota matkaa. Seuraavaksi pääsemme itse asiaan.

***

Haapavesi on haapajärvimäisen nimensä lisäksi tunnettu Haapavesi Folk -festivaalistaan ja kenties siitä, että siellä sijaitsee Valion meijeri, jossa valmistetaan niin Oltermanni- kuin S-ryhmän Kotimaista-kermajuustoa. Me satuimme Haapavedelle folkfestivaalin jo loputtua, ja Valion meijeristä näimme vain sinne ohjaavat opasteet. Molemmat tietysti omia valintoja, mutta valintojen maailmahan tämä on.

Huono kuva, hyvä kyltti.

Jos huomioi Haapaveden aseman Suomen tieverkolla, ei kai ole mikään ihme, että kunta on tuntematon. Suomen tieluokitus koostuu valtateistä (numerot 1-39), kantateistä (40-99), seututeistä (100-999) ja yhdysteistä (1000-19999). Haapavedellä kulkee korkeimmillaan seututeitä, siis niitä kolminumeroisia. Manner-Suomessa on vain harvoja kuntia, joissa kulkevat suurimmat tiet ovat luokitukseltaan yhtä alhaisia. Vain Enonkoski oli toistaiseksi yltänyt vastaavaan. Enonkoskea ja Haapavettä yhdistääkin se, että näiden kuntien kautta harvan reitti kulkee. Vaikka matkaisi ympäri Suomea työkseen, näistä kunnista ei välttämättä tarvitsisi kulkea edes läpi.

Tässä toimessa menemme kuitenkin kuntiin varta vasten, suorastaan vasiten. Silloin päätyy.

Kun ennakkokäsityksiä ei hirveästi ollut, oli tilaa yllättyä. Yksi Haapaveteen liittyvistä yllätyksistä oli, että pohjoispohjalaiseksi kunnaksi se on kovin mäkinen. (Aina pitää puhua korkeuseroista, sori siitä. Mutta kun on käynyt esimerkiksi Haapajärvellä ja Alavieskassa, alkaa karttaa katsomalla herkästi olettaa, että sitä samaa nyppylätöntä pusikkoa se on täälläkin. Mitä vielä!)

Myös Haapaveden keskusta on mukavan kumpuileva, mikä ilmenee myös taajaman pääkadun, Vanhatien linjauksesta. Haapavedellä Vanhatien raitti on toinen kunnan valtakunnallisesti merkittävistä rakennetuista kulttuuriympäristöistä. Vanhatien varrella ovat kaikki normaalit kunnan keskustaajaman palvelut, mutta selvästi miellyttävämmin massoiteltuna kuin esimerkiksi juuri Haapajärvellä.

Ei tämä kuva ehkä tee Haapaveden Vanhatielle oikeutta, mutta kuvasin vissiin kännykällä vapisevin käsin. Vanhatiessä on mutkia ja mäkiä, joista molemmista tässä kuvassa erittäin vähäinen esimerkki.
Toisessa kohtaa Vanhatietä, hieman kaupallisen keskustan ytimen ulkopuolella, on myös ihan perinteisestä ”suomalainen kunta” -meininkiä.

***

Haapavedellä on myös ihan oikeita nähtävyyksiä. Niistä kävimme kokemassa seuraavat:

Lönninkartano. Se on Suomen ensimmäisen naisarkkitehdin, Wivi Lönnin, suunnittelema rakennus, joka toimii Haapaveden opiston päärakennuksena.

Lönninkartano, kanninlörtänö.

Paakkilan puutarha. Paakkila, eli Haapaveden vanha pappila, on rakennettu 1787. Sen alapuolella rinteessä sijaitsee Paakkilan puutarha, joka helteisenä heinäkuisena päivänä oli kieltämättä kukkea.

Paakkilan puutarhan tunnelma tuo mieleen jonkin hieman suuremmankin kaupungin.

Kylpyläsaari. Tämä oli mainio paikka syödä ruokaa ja juoda olut ja käydä uimassa. Kylpyläsaaren yhteydessä on myös leirintäalue sellaista majoittumista haluaville. Kylmä Cronenbourg kourassa saattoi hetken verran ajatella olevansa jossain ihan muualla kuin keskellä Pohjois-Pohjanmaata, tai sitten käsitykseni Pohjois-Pohjanmaasta on aina ollut vähän virheellinen.

Eipä löytynytkään yhtään kuvaa Kylpyläsaaresta, paitsi teknisesti tämä yksi. Kuvaajan takapuolella uimaranta, ravintola ja leirintäalue. Kuvaajan etupuolella Haapaveden keskustaan vievä tie ja tervetulleeksi toivottava kyltti.

Hiihtäjäpatsas. Jos Haapajärveltä tulee Mika Myllylä, on Haapavedelläkin hiihtoperinteitä. Niistä muistuttamassa on tämä patsas Haapaveden kirkon kupeessa.

Mitä hiihtoa.

***

Me emme kuitenkaan majoittuneet Kylpyläsaaressa, vaan Haapaveden maaseudulta löytyneessä huoneistossa. Pihalla oli paarmoja, mutta sellaista se on. Kunta – tai kaupungiksi se itseään kutsuu – jätti itsestään varsin positiivisen mielikuvan.

Maisema majapaikan ikkunasta.

Tässä vaiheessa paljastettakoon, että viime kesän kesälomamatkamme siis kulki reitillä Haapajärvi-Haapavesi-Hailuoto-Halsua. Kaksi neljästä kunnasta on käsitelty. Seuraavassa kuntapostauksessa matkaamme Manner-Suomen ainoaan kuntaan, johon ei kulje lainkaan kiinteää tieyhteyttä. Voiko silloin edes puhua Manner-Suomesta?

Suomen kunnat: Etenkin Haapajärvellä tee on tuontituote

Haapajärvi on paikka, jossa on

– 27 astetta pakkasta

– suuria korkeuseroja

– vuorenhuippuja

– lumivyöry

Tällaisen kuvan piirsi silmien eteen jääteemainos, joka pyöri Keski- ja Etelä-Euroopan televisioissa 1990-luvulla. Se todella oli päivätty Haapajärvi-nimiseen paikkaan.

Kuuluisa jääteemainos löytyy myös YouTubesta – Haapajärven kaupungin tililtä.

Jos joku on joskus vieraillut Haapajärvellä, ja vaikkei olisikaan, lienee helppo todeta, että todellisuus on tarua vähemmän vuoristoista. Jos Haapajärvellä joskus voikin olla 27 astetta pakkasta, lumivyöryn alle kyseisen kaupungin alueella ei ole helppoa joutua. Todellinen Haapajärvi on pohjoispohjalainen kunta, joka on – kuten sijainnistakin sopii olettaa – kovin tasainen.

Sen ei kannata antaa liikaa häiritä. Kun tieto jääteemainoksesta ylsi tähän tasaiseen ja syrjäiseen pitäjään, alkoi brändinrakennus. Tätä nykyä Haapajärvi markkinoi itseään Suomen teekaupunkina. Kaupungintalon aulassa on vitriinikaupalla teekuppeja. Sellaisia, joita voi ostaa turistikohteen krääsämyymälästä (I went to Haapajärvi, and all I got was this ugly tea cup), perinteistä Arabiaa, muumimukeja ja mitä näitä nyt onkaan.

Haapajärven kaupungintalon aulan teekuppikokoelma on sekä hämmentävä että massiivinen.

Lisäksi on olemassa sellainen kuriositeetti kuin Haapajärvi-tee. Se on Forsmanin valmistamaa Intia-ceylonteetä, johon on sekoitettu kehä- ja ruiskukan terälehtiä. Sitä voi ostaa Haapajärven keskustassa sijaitsevasta Häggmanin kahvilasta. Haapajärven kaupungintalolla Haapajärvi-teetä jaettiin ilmaiseksi pusseittain, mutta niistä yksittäispakkauksista paljastui arkinen Lipton eikä oikeaa nimikkoteetä ollenkaan.

Tämän kaiken lisäksi kaupungin keskustan lyhtypylväisiin on kiinnitetty Visit Haapajärvi -mainoksia, joiden iskulauseeksi oli laadittu ”Tee oikein”.  Ei ehkä etevin kaksoismerkitys, mutta kaksoismerkitys kuitenkin. Vai että teetä oikein.

Siinä se iskulause näkyy.
Haapajärven teevillitys on mennyt itse asiassa niin pitkälle, että keskustan katuvaloissakin on käytetty teekuppidesignia.

Mikä on siis tämä Suomen kunta, jolla ei pitäisi olla yhtään mitään erityisempää tekemistä teen kanssa mutta jolla silti on? Siitä seuraavaksi lisää.

***

Haapajärveä voinee ihan hyvällä omallatunnolla kutsua syrjäiseksi paikaksi – sellaisen kuvan se jääteemainoskin välitti, vaikkakin kieltämättä harhaanjohtavalla tavalla. Lähin maakuntakeskus on 126 kilometrin ajomatkan päässä sijaitseva Kokkola, ja sekin tosiaan on vain Kokkola. Oman maakunnan pääpaikkaan Ouluun on 160 kilometriä.

Syrjäiseen imagoon sopii tietysti sekin, että yksi kuuluisimmista ihmisistä paikkakunnan historiassa on hiihtäjäkarpaasi Mika Myllylä, josta lehtikuvaaja Hannes Heikura otti juuri näillä main tunnetun suo-otoksen. Sittemmin sekä Myllylä että Heikura ovat siirtyneet tästä maailmasta pois. Ei teemainos Haapajärven kuvailemisessaan sikäli osunut harhaan, että toki Haapajärvi-nimisessä paikassa yleensä tapaa koittaa kunnon talvi. Talviperinteistä kertoo sekin, että kaupungintalon valtuustosalin seinustoja korostaa Mika Myllylän mittava palkintokokoelma.

Haapajärvi on tätä nykyä verraten keskeinen kauppapaikka – kun ihan lähellä ei ole merkittävästi muutakaan. Tässä katsannossa keskeinen kauppapaikka tarkoittaa sitä perinteistä: K-Supermarket, S-Market, Tokmanni, Halpa-Halli (koska tämä on Pohjanmaata) ja koko joukko pienempiä kivijalkaliikkeitä, jotka vielä jatkavat olemassaoloaan. Ja tietenkin myös tyhjää liiketilaa.

Tyhjää liiketilaa.

Ravintolaruoan valikoima Haapajärvellä on vähäisempi. Me päädyimme syömään kaksi ABC-noutopöytälounasta, jossa ei konseptina ole sinänsä valittamista. Se on näissä Suomen kunnissa ehtinyt tulla tutuksi. Arvioimme yhteistoiminnassa ABC:n joka tapauksessa houkuttelevammaksi vaihtoehdoksi kuin Popsi-Grillin tai Ravintola Harunin kebabit ynnä pitsat.

Haapajärven keskusta noin muilta osin on parkkipaikkapitoinen. Asfalttikenttien keskeltä nousee ympäriinsä roiskitun näköisiä liikerakennuksia. Me ajoimme tässä ympäristössä, sillä siihen tarkoitukseen mittakaava näytti olevan suunniteltu, mutta myös kävelimme. Ei mitään uutta suomalaiselta kuntarintamalta, mutta Haapajärvellä jos jossain tämä oikein hyppäsi silmille.

Kauppakadun ja Kirkkokadun kulmassa näyttää Haapajärvellä tältä. Jossain toisaalla tämännimisiten katujen risteystä reunustaisi rakennus.

***

Ei tässä kuitenkaan ole tarkoitus Haapajärveä moittia, sillä viihdyimme siellä oikein hyvin.

Turistille Haapajärvi tarjoaa myös nähtävyyksiä. Niistä kenties suurin on Suomen tasavallan ensimmäisen presidentin K. J. Ståhlbergin lapsuudenkotimuseo Haapajärven kirkon kupeessa. Siellä, Haapajärven silloisessa pappilassa, Ståhlberg asui neljävuotiaasta alkaen 1800-luvun loppuvuosina.

K. J. Ståhlberg was here.

Toinen Haapajärven museokohteista on pikkupaikakuntien klassikko, kotiseutumuseo. Suurilta osin ulkoilmassa oleva museo koostuu pihapiiristä, johon on koottu joukko rakennuksia eri puolilta Haapajärveä ja lähikuntia.

Haapajärven kotiseutumuseossakin se tiedetään.

Kaupungintalon teekuppikokoelma ja Mika Myllylän palkintovitriinit tulikin jo mainittua, mutta on Haapajärvellä myös elävää urheiluperinnettä. Stadionbongareille Haapajärvi tarjoaa Ronkaalan pesäpallostadionin. Haapajärven Pesä-Kiilojen miesten joukkue pelasi Superpesiksessäkin vuosina 1996-1998, mutta sittemmin touhu on hiipunut maakuntasarjatasolle. Juniorit ovat seurassa yhä eteviä. Itse stadion täyttäisi edelleen kirkkaasti pääsarjatason vaatimukset.

Haapajärven suurin katsomo.

Pesäpallostadionin vieressä on kelpo uimaranta, jossa uiminen oli suoritettava sangen pikaisesti ennen päälle voimalla vyörynyttä kovin totaalista ukkoskuuroa.

***

Meidän majapaikkamme ei Haapajärvellä sijainnut keskustaajamassa, vaikka sielläkin olisi ollut tarjolla läpeensä kulahtanut hotelli. Meidän valintamme oli rintamamiestalo Oksavan kylässä, kymmenisen kilometriä keskustasta Nivalan suuntaan. Se oli hyvä ratkaisu.

Oksavan kylä tarjosi meille uimarannan (jonka vesi tosin oli hivenen öljyistä, minkä en antanut haitata) ja paikalliselle koululle perustetun Oksavan kesäkahavilan. Söimme siellä vohvelit ja joimme virvoitusjuomaa. Ettei olisi ollut ihan keltaista jaffaa, kuten suomalaisella maaseudulla kuuluu. Haapajärvi sattui kohdallemme heinäkuussa, mistä oli kiittäminen tätä kohtalaisen runsasta kuriositeettivalikoimaa.

Oksavan kylä pääsi listallani nyt myös siihen joukkoon paikkoja maailmassa, joissa olen katsonut jalkapallon miesten arvokisaturnauksen loppuottelun. Tämä ottelu oli TV2:n esittämä Italian ja Englannin kohtaaminen, joka päättyi Italian dramaattiseen voittoon ja Englannin traumaattiseen tappioon. Peli kesti yli puolenyön, mutta elimme sitä aikaa vuodesta sellaisella korkeudella Suomea, että ei tainnut olla edes hämärää.

Majoittumismaisema.

Suomen kunnat: Forssa on maineensa vanki – ja mainettaan parempi

Forssa

No, ainakin Forssalla on maine. Jos on aiemmin kertonut menevänsä sellaisiin kuntiin kuin Alavieska, Aura, Evijärvi tai Askola, tai mitä näitä nyt on ollut, niin reaktio on ollut luokkaa ”jaa”. Forssa sen sijaan on toista maata. Forssa on selvästi tunnetumpi kuin kokoisensa suomalaiskunta keskimäärin, ja siitä on kiittäminen Forssan forssuutta. Forssan mainetta on helppoa ja tietysti myös stereotyyppistä määritellä sellaisilla sanoilla kuin väkivaltainen (vuonna 2009 Forssassa tehtiin väkivaltarikoksia suhteessa väkilukuun 11:nneksi eniten Suomessa), ruma (kyllä, myös Forssaan on rakennettu elementtikerrostaloja, ja vieläpä sangen lähelle keskustaa) ja kuihtunut (Forssan keskustassa ei ole enää yhtään ruokakauppaa, kun K-Supermarket lopetti toimintansa linja-autoaseman kupeessa helmikuussa 2020 kannattamattoman liiketoiminnan takia).

Omat aiemmat Forssa-kokemukseni ovat peräisin Forssan jäähallista, kenties Suomen tyylikkäimmästä alasarjaladosta. Se on halli, jonka yleisö haukkuu tuomarin nuijaksi ennen kuin tämä on edes tehnyt jäähän ensimmäisiä luistimenpiirtojaan.

Tämän kaiken takia olin odottanut kovasti juuri tätä matkaa juuri tähän kaupunkiin. Kaupunki, johon yhdistetään tällaisia mielikuvia, on väistämättä luonteikas. Ainahan mielikuvat ovat jostain peräisin. Lisäksi Forssa on suurempi kuin suomalainen kunta yleensä: hieman alle 17 000 asukkaallaan se on kooltaan ihan kohtalainen, ja historiallisen asemansa takia vieläpä aika kaupunkimainen, tyypillinen kakkosketjun vähän nukahtanut maakuntakeskus.

Oikeasti tiesin koko ajan sisimmässäni, että Forssa on myös kaunis kaikessa vanhassa ränsistyneisyydessään. Jos Forssaa menee kutsumaan kauniiksi, voi kuitenkin olla, ettei kukaan usko. Sellainen ei sovi Forssasta kerrottuun tarinaan.

Mielikuviemme Forssa: kuihtuva kaupunki tyhjine liiketiloineen.

Niin pitkään kuin olen ollut Forssasta tietoinen, se on ollut jotenkin hämmentävän vieras. Aika lähellä, mutta silti jotenkin toisessa maailmassa. Kun joskus kuulin ensi kertaa Forssan (tai Vorssan) murretta, hämmennyin entisestään. Siinähän oli piirteitä suoraan idästä: joku sannoo jotain tai tekkee toista – minä kun olin luullut, että moista kahdentamista harjoitettaisiin lähinnä idässä ja pohjoisessa, ei Hämeessä (tai Hämeestä) ainakaan. Myöhemmin saatoin ymmärtää.

***

Tämän matkan ensivaikutelma Forssasta oli kaikesta lähempänä kaunista kuin rumaa. Majapaikkanamme toimi kaksikerroksisessa, yli 80-vuotiaassa funkkistalossa toimiva Hotelli Maakunta. Kun Helsinkiä pommitettiin, Forssassa kuvattiin elokuvia. Filmiväki majoittui Maakunnassa, mikä ei jää epäselväksi hotellin sisustuksen tai huoneiden nimien perusteella. Esiintyypä hotelli myös suomalaisissa elokuvissa, kuten Aki Kaurismäen Pidä huivista kiinni, Tatjana.

Tältä näyttää Forssan Keskuskatu. Keltainen kivirakennus edessä on Hotelli Maakunta, joka sijaitsee Keskuskadun ja Kauppakadun risteyksessä. Kadunnimistä huolimatta Forssan kaupallinen keskusta ei enää sijaitse tässä.

Hotelli Maakunta sijaitsee Kauppakadun ja Keskuskadun risteyksessä. Nimestään huolimatta sijainti on yllättävän syrjäinen. Forssan keskusta sijaitsee tätä nykyä Loimijoen toisella puolella, ja tällä länsipuolella aika tuntuu hieman pysähtyneen. Kivistä rakennuskantaa alueella edustavat Maakunnan lisäksi Forssan työväentalo, joka on joskus valittu maan kauneimmaksi lajissaan.

Plakaattikin sen kertoo: Demokraatti-lehti valitsi Forssan työväentalon suomen kauneimmaksi työväentaloksi vappuna vuonna 2018.

Kuhalan kaupunginosan vierailluimpia kohteita lienee kuitenkin viihdekylpylä Vesihelmi, joissain piireissä kuulemma Kusihelmeksikin kutsuttu. Se oli kuitenkin juhannuslauantaina vähemmän yllättäen suljettu, kuten moni muukin Forssan sellaisista paikoista, joissa olisi ollut mielekästä käydä.

Julkisivu on jo ottanut hittiä, mutta sellaista se on. Viihdekylpylä Vesihelmi on valmistunut vuonna 1993 ja on aikakautensa tuotos, täynnä 1990-luvun rakennusten jännittäviä muotoja.

Muilta osin tämä osa Kuhalan kaupunginosasta, Vanha Kuhala, on puutalovaltaista ja sellaiseksi varsin vanhaa ja monin paikoin viehättävästi kulahtanutta. Keskuskatu päättyy Kuhalan puolella Loimijoen ylittävään Saunasiltaan, jonka toisella puolella Forssan uusi keskusta siintää. Sillan vieressä sijaitsee Forssan Elävienkuvien Teatteri, joka on Suomen ensimmäinen, siis vanhin, maaseutuelokuvateatteri. Se on perustettu vuonna 1906 ja toimii samalla paikalla edelleen. Ensimmäisinä vuosinaan teatteri tuotti itse oman sähkönsä.

***

Jos Saunasillan ylittää, päätyy Forssan keskustaan. Se tarjoaa ravintola- ja myös valikoiman muita palveluja – mutta myös rutkasti tyhjää liiketilaa. Eikä mikään liiketila ole niin tyhjä kuin tyhjäksi jäänyt vanha K-Supermarket. Sen myötä Forssan keskustassa ei enää tätä nykyä ole yhtään ruokakauppaa. No, sattuu sitä paremmissakin piireissä: Yhdysvaltain Tennesseessä sijaitsevan Nashvillen keskustasta on vielä pidempi matka lähimpään suureen ruokakauppaan.

Tiedän kyllä, että juhannuslauantai ei ehkä ole missään Suomen kaupungissa se päivä, jona katuelämä on kuhisevaa. Jotenkin näky silti puki Forssaa ja sopi ennakkokäsityksiin. Kehotukset turvavälien noudattamisesta Forssan kauppatorin pylväässä tuntuivat keskimääräistä liioitellummilta.

Viranomaismääräysten noudattaminen ei ollut Kauppatorilla juhannuslauantaina hankalaa. Taustalla näkyy Forssan kirkko ja sen vasemmalla puolella linja-autoaseman kellotorni. (Junallahan Forssaan ei ole päässyt enää vuosikymmeniin, sen jälkeen, kun Jokioisten rautatie, Humppilasta Forssaan kulkenut ”kappeeraiteinen” poistui matkustajakäytöstä vuonna 1954 ja tavaraliikenteestäkin 1970-luvulla.)

Kyllä Forssan keskustasta kuitenkin sai ihan kelpo ruokaa ja olutta myös tällaisena muutoin hiljaisena päivänä. Ankkalammin puiston kupeessa sijainnut Ravintola Villan terassi oli kaikin puolin toimiva ratkaisu.

Forssa ei suotta pyri brändäämään itseään ”puistojen kaupungiksi”. Ydinkeskustassa sijaitseva Ankkalammin puisto on kovin viehättävä viheralue kauppatorin laidalla.

***

Keskustan toisella puolella sijaitsee Kalliomäen alue, jonka näyttävin rakennus on vuonna 1917 sisällissodan keskelle valmistunut punatiilinen Forssan kirkko, mäen päällä, kuten tämäntyyppiset rakennukset kovin yleisesti.

Kirkko ei kuitenkaan ole se asia, joka tekee Kalliomäestä – entiseltä nimeltään Ronttismäestä – ihmeellisen. Keskustasta päin katsottuna kirkon takana alkaa yhtenäinen puutaloalue, joka on rakennettu 1870-luvusta alkaen Forssan tehdasyhdyskunnan asuinpaikoiksi. Alueen erikoispiirre on itse talojen lisäksi se, että kadut on nimetty linjoiksi kuin Helsingin Kalliossa konsanaan. Aivan kuten Kalliossa, myös Kalliomäessä linjoille on jossain vaiheessa meinattu antaa ihan kunnon nimet, mutta niin ei käynyt. Linjojen määrässä Kalliomäki päihittää Kallion 11-5.

Kalliomäen puutaloalueella on ainutlaatuinen tunnelma ja hiekkaiset tiet. Kuvassa II linja.

***

Jos Kalliomäessä oli tehtaalaisten asuntoja, jossain oli myös tehdas. Tästä pääsemmekin siihen, miksi meillä on nykyään sellainen asia kuin Forssa. Ruotsalainen Erik Wahren oli tullut Jokioisten kartanon verkatehtaan johtajaksi, ja yhdeksän vuotta myöhemmin, vuonna 1847, hän perusti Kuhalankoskelle Kehräämön, joka nimettiin Forssaksi.

Tämä tätä nykyä Kehräämöalueena tunnettu kokonaisuus on Forssan ykkösnähtävyys. Alueella toimii muun muassa Forssan museo, josta emme kuitenkaan, kiitos juhannuksen pyhien, päässeet nauttimaan. Sen sijaan Piipputerassi tehtaan piipun juuressa oli tänä juhannussunnuntaina avoinna ja myös lounaishämäläisen kansan keskuudessa suosittu.

Täältä Forssa alkoi. Ilman kehräämöä ei olisi Forssaa.

Tästä kehräämöstä käynnistyi Forssan kehitys kaupungiksi. Kehräämön myötä Forssaan syntyi kokonainen tekstiilialan klusteri, johon kuuluivat lisäksi kutomo, lankavärjäämö ja kangaspaino. Myös Finlayson saapui kaupunkiin Forssa-yhtiön yhdistyttyä siihen. (Lisää aiheesta Forssan museon verkkosivuilla.)

Yksi Kehräämöalueen vetonauloista on myös englantilaistyylinen Wahrenin puisto. Kaikki maakuntakeskukset eivät tarjoa moista kokonaisuutta, enkä minäkään tiennyt, että Forssassa edes olisi sellainen ennen kuin osoittautui että oli.

Wahrenin puisto rajautuu Loimijokeen ja kehräämön vanhoihin rakennuksiin.

Laajentuneen tekstiiliklusterin ilmentymä, Finlaysonin alue, sijaitsee kaupungin toisella laidalla, ja sen tuntumassa sijaitsevat myös Forssan tärkeimmät kaupalliset palvelut: Prisma ja K-Citymarket. Citymarket lienee ulkokuoreltaan Suomen hienoin – se on remontoitu Finlaysonin tehtaan vanhoihin tiloihin. Uudemman Prismakeskuksenkin julkisivussa on käytetty punatiiltä.

Finlaysonin kutomoalueen pikkukujat ovat kiehtovaa kaupunkitilaa. Ne tarjoavat myös oivallisen kuvakulman kohti Forssan Prismaa.

Suomen poliittisella kartalla Forssa on perinteisesti ollut vasemmalle kallellaan, mikä osaltaan kertoo kaupungin teollisuushistoriasta. Suomen poliittisessa historiassa Forssa tunnetaan ennen muuta siitä, että siellä sai alkunsa SDP. Suomen Työväenpuolue vaihtoi nimensä nykyiseen asuunsa Forssan puoluekokouksessa vuonna 1903. SDP on edelleen Forssan suurin puolue, vaikka se on menettänytkin ääniosuuttaan samoin kuin vasemmistoliitto. SDP:n kannatus Forssassa oli vuoden 2021 kuntavaaleissa 29 prosenttia (https://vaalit.yle.fi/kv2021/fi/regions/6/municipalities/61).

Teknisesti nykyisen Forssan alueella on lyöty alkutahdit myös toisen suomalaisen puolueen synnylle: Forssaan nykyisin kuuluvan Koijärven kuivattamista vastustaneen Koijärvi-liikkeen aktiivit perustivat myöhemmin 1980-luvulla vihreän liiton, joka rekisteröityi puolueeksi vuonna 1988.

***

Tähänastisella kuntakierroksella Forssa oli ilman muuta kiinnostavimpia paikkoja. Se ei varmasti ole sillä kliseisellä tavalla Suomen kivoin kesäkaupunki – oma arvioni on, että kaupunki olisi tarjonnut mielenkiintoisen kokemuksen myös talvella. Ehkä Forssassa oli silti mukavampaa kesällä kuin talvella, kuten suurimmassa osassa Suomea on. Vaikka Forssa on käytännössä vedestä syntynyt (Loimijoki toimi kehräämönkin käyttövoimana), kaupunki ei ole lainkaan sillä lailla veden ympäröimä kuin Suomen kaupungit usein. Ehkä tämäkin vaikutti osaltaan siihen, että Forssa ei ollut ilmiselvä kesäkaupunki.

Uimatta Forssasta ei kuitenkaan tarvinnut poistua. Linikkalanlammi Forssan jäähallin takana tarjosi lähtöpäivän viilentävän pulahduksen. Ranta oli vieläpä kohtalaisen iso, joskin ranta oli äkkisyvä. Oleellista kuitenkin oli, että kaupungissa pääsee uimaan. Itse olen kasvanut paikassa, jossa uimisen perässä piti lähteä kunnanrajan yli, sillä Tuusulanjärvi oli 90-luvulla läpimätä. Olisin ottanut Linikkalanlammin vastaan koska tahansa. (Nykyään Tuusulanjärvessäkin pystyy taas ilmeisesti uimaan vaivatta.)

Vaikka ne ovat rajautuneet tästä kuvasta pois, Linikkalanlammin rannassa on myös hyppytorni ja laituri. Lammin keskustan puoleisella rannalla sijaitsevat (kuvassa) Forssan jäähalli ja harjoitusjäähalli.

Toisin sanottuna Forssassa pääsee uimaan, voi syödä terassilla ruokaa, voi juoda terassilla juomaa, voi kävellä kaduilla ja voi kokea historiaa. Kaikin puolin käymisen arvoinen kaupunki, maineestaan huolimatta ja myös sen takia.

Naamioitua ultrajuoksijaksi ja epäonnistua

On taas kesä. Katukeräilyn maailmassa se tarkoittaa sitä, että kuljen käveltäville kaduille melkein poikkeuksetta polkupyörällä. Talvikaudella laiskistun joukkoliikennevälineisiin, vaikka toisinaan – jopa usein – pidän niilläkin kulkemista jännittävänä nautintona.

Eilen vietin villiä perjantai-iltaa. Kello 21 päätin, että nyt, jos koskaan, on oikea hetki mennä kävelemään Degermosantie. Matkaa paikalle olisi runsaat 22 kilometriä. Oli kuitenkin melko lämmin kesäilta ja ulkona keskikesän puolihypnoottinen valo. Niin minä sitten menin kotoani Vallilasta Kumpulanlaakson läpi Viikkiin, sieltä edelleen Kurkimäen ja Kontulan kautta Mellunmäkeen ja yhä vielä Kehä III:n taakse, ohi Östersundomin ytimen ja Sakarinmäen koulun, ohi Landbon, Sipoonkorven taakse, syvälle Helsinkiin viime vuosikymmenellä Sipoosta liitettyihin osasiin ja pysäköin pyöräni.

IMG_1127.JPG

Pyöräparkki Knutersintien ja Degermosantien risteyksessä.

Degermosantie on vasta toinen katu, tai siis tie tai muu kulkuväylä, jota pitkin kävelen Sipoon liitosalueilla, enkä taaskaan voinut välttyä tällaisen oudon hiiviskelyn välittämästä jonkinasteisesta epäilyttävyydestä. Olin kotona laittanut sentään jalkaani kirkkaankeltaiset juoksukenkäni, koska ajattelin, että on vähemmän epäilyttävää, jos näytän lenkkeilijältä. Muu vaatetukseni tai olemukseni ei kylläkään antanut millään muotoa olettaa, että olisin joku ultrajuoksija, ja kukaan muu ulkopuolinen kuin ultrajuoksija ei tasan tarkkaan kulje Helsingin tuossa kohdassa, 24 kilometrin päässä ydinkeskustasta sijaitsevalla maaseudun umpikujalla puoli yhdentoista jälkeen illalla perjantai-iltana. Ultrajuoksija-vaikutelmaa ei tietysti edistänyt myöskään se, että itse asiassa kävelin.

IMG_1115.JPG

Pelottava Degermosantie.

No, en nähnyt ketään, mutta ehkä minuakaan ei huomattu. Ei, vaikka hiekkatien pinnasta kuuluu suorastaan osoittelevan kovaääninen rapina kun astelee ja vaikka shortsieni taskussa oli irtokolikoita ja avainnippu jotka kilisivät. Taloja oli useita, mutta enimpien verhot olivat kiinni. Jonkin ikkunan takaa kajasti ujo valo. Yhden omakotitalon pihassa oli viisi Viron rekisterikilvissä olevaa autoa. Ehkä talon asukit ovat kotoisin Suomenlahden takaa, ehkä he ovat täällä töissä, ja ehkä he nyt vain olivat perustaneet kommuunin Östersundomin ja Hindsbyn väliin, koska miksipä ei. Stereotypiakone alkoi raksuttaa ennen kuin ehdin saada itseni edes kiinni: raksamiehiä varmaan.

Tienvarsi näytti vauraalta, mutta käveleminen toden totta pelotti aluksi. Sipoon liitosalueista on muodostunut päähäni sellainen kuva, ettei koskaan voi tietää, milloin ikkunan raosta työntyy ulos haulikon piippu.

Ei työntynyt. Keskikesän vihreys oli poikkeuksellisen hienoa. Näin ehkä yli tuhat erilaista kasvia, mutta tunnistan niistä lähinnä rajatun joukon havupuita, koivun ja voikukan.

IMG_1118.JPG

Kun poljin kohti kotia, katuvalotkin syttyivät. Ja kun poljin, ohitin Agnes Sjöbergin tien, Agronominraitin, Biologinkujan, Asemapäällikönkadun. Kaikki ne olen jo kävellyt tämän ja viime vuoden aikana. Välillä yllätyn itsekin siitä, miten monen Helsingin paikkaan olen jo ehtinyt. Ja siitä, miten Helsinki aivan huomaamatta on paljon tutumpi kuin vielä puolitoista vuotta sitten. Se on melkein hullua, sillä asuin täällä jo elokuussa 2004.

Minun piti alun perin tässä kirjoittaa pyöräilystä laajemmin, sillä satuin käymään kaksi viikkoa sitten Hollannissa, tarkemmin ottaen Utrechtissä ja Amsterdamissa, ja siellä tuli todettua, että lipsuminen täysimittaiseksi (ja ärsyttäväksi) pyöräilyvaahtoajaksi on olemassa oleva riski. Amsterdam onnistuu jotenkin silmiinpistävästi osoittamaan sen, mikä suomalaisessa pyöräilykeskustelussa toisinaan häiritsee.

Pyörät ovat yksivaihteisia romuja ja niillä ajetaan kaupungissa ihan siinä missä kaupungissa kävelläänkin. Pyöräily ei ole varusteurheilua, se ei itse asiassa ole urheilua ensinkään, ja vauhti ei ole turhan kova, ja infrastruktuuri on selkeää, ja vapauden tunne on merkittävä. Asuin Amsterdamissa syksyn 2008, mutta kaupunki kaupunkina tuntui nyt vielä hienommalta. Kun silloin vajaat yhdeksän vuotta sitten vaihto-opiskelin paikkakunnalla, pidin kyllä Amsterdamista, merkittävässäkin määrin, mutta silloin en hahmottanut kaupungin ainutlaatuisuutta aivan samalla tavoin kuin nykyään.

IMG_2073.JPG

Satunnainen ohikulkija Prinsengrachtin varrella.

Amsterdam on kaupunki, jossa pyörä on sosiaalisen elämän edellytys, täysin itsestään selvä tapa liikkua paikasta toiseen. Amsterdam on myös kaupunki, jossa on monta kivaa kahvilaa ja oikein hyvää omenapiirakkaa.

IMG_1027.JPG

Mielin määrin kahvia, radleria ja omenapiirakkaa. Cafe Winkel, Amsterdam.

Silti on sanottava, että on Helsingissäkin ainutlaatuiset puolensa. Ne puolet vain ovat erilaisia. Toisinaan kaipaan tänne lisää Amsterdamia. Esimerkiksi sitä, että kun kaupunki loppuu, se loppuu, ja kun kaupunki alkaa, se alkaa. Ehkä olemme matkalla jotain sellaista kohti.

Toisinaan en tosin kaipaa Helsinkiin juuri mitään. Yleensä silloin on kesä.