Suomen kunnat: Harjavalta ratsastaa rokkimaineella ja on vähän epäidyllinen

Harjavalta

Kokoonsa nähden Harjavallalla on ollut suomalaiselle julkisuudelle paljonkin annettavaa. Tästä satakuntalaisesta alle 7000 asukkaan teollisuuskaupungista ovat ponnistaneet kuuluisuuteen muun muassa rokkiyhtyeet Maj Karma ja Lapko.

Eikä teollisuuskaupunki tosiaan olisi teollisuuskaupunki, ellei siellä olisi teollisuutta. Harjavalta pääsi jopa isoon rooliin Karpolla on asiaa -ohjelmassa jo vuonna 1988: Outokummun rikkihappotehtaan päästöt olivat syövyttäneet autojen maalipintoja tehtaan pysäköintialueella, minkä seurauksena tehdas lopulta pääsi Hannu Karpon hampaisiin.

Teollisuutta Harjavallassa on edelleen: suurteollisuuspuiston piippu näkyy keskustaan ja muistuttaa kaupungin historiasta. Viime vuosina ehkä tunnetuin Harjavallan teollisuusyrityksistä on ollut metalliteollisuudessa toimiva Norilsk Nickel Harjavalta: se on se osakeyhtiö, jolle Jari Kurri myi 40 prosenttia tuolloin venäläisessä KHL:ssä pelanneen Helsingin Jokerien osakkeista. Näin Jokerit siirtyi seuran oman tulkinnan mukaan täysin suomalaiseen omistukseen. Norilsk Nickel Harjavalta kuuluu Norilsk Nickel -konserniin, jonka pääomistaja on venäläinen oligarkki Vladimir Potanin.

Tutkimattomia ovat metalliteollisuuden tiet, ja vielä sitäkin tutkimattomampia Helsingin Jokerien, mutta nyt ei ole sellaisen puinnin aika.

Savupiippu näkyy Harjavallan ydinkeskustaan ja todistaa siten suurteollisuuspuiston olemassaolosta.

***

Harjavalta pitää sisällään paljon muutakin kuin oligarkin omistaman konsernin suomalaisyhtiön koukeroita – jopa siinä määrin, että koko suurteollisuuspuisto jäi meiltä tällä kertaa näkemättä.

Ei teollisuuskaupungin tuntua toki Harjavallassa pakoon pääse. Sen ympärillehän koko kaupunki on kasvanut. Rakennuskanta on suuresti 70- ja 80-lukulaista, mikä käy järkeen. Harjavallan väkiluvun huippu on osunut 1980-luvun puoleenväliin (8955 asukasta), mutta nykyään väkeä on yli 2000 asukasta vähemmän, 6758. Taas kerran: tältä näyttää rakennemuutos. Kaupungin teollinen historia näkyy siinäkin, että kaupunginvaltuuston selvästi suurin puolue on yhä näinäkin päivinä SDP.

Majapaikkamme oli rakentamisajankohdalle uskollisesti tasakattoinen.

70-luvun rakentaminen oli Harjavallassa muutenkin muotia.

Harjavalta ei kuitenkaan ole totaalinen pussinperä. Maakunnan keskus – joka tosin on ei-kasvava mutta silti kohtalaisen suuri Pori – on vain 30 kilometrin päässä. Harjavaltaan pääsee myös junalla, mikä oli tällä kertaa meidänkin valintamme. Silti Harjavallassa vallitsee tietty syrjäisen kuihtumisen tuntu, mitä ei helpota se, että keskustaajaman avainpaikat on parkkipaikoin täytetty. Näin nämä asiat on Suomessa tavattu tehdä.

Harjavallan keskusta ei ole maailman kaunein ilmestys. Siellä missä ei ole parkkikenttää, on sorakenttä taannoin puretun liikerakennuksen jäljiltä. Muotitalo K&A:n (vas.) tuotemerkissä on jotain suuremmista kaupungeista tuttua.

Parkkipaikkojen ympärillä on S-Market, Tokmanni, kaupungin paras pitsapaikka Harjavallan Pizzamestarit sekä liikekeskus, jonka yhdessä, tatuointiliikkeen viereisessä seinässä on meille selittämättömäksi jäänyt tuoreehko Vesa-Matti Loiri -muraali. Loiri kuoli vajaata kuukautta Harjavallan-matkamme jälkeen, mutta tätä silloisessa tulevaisuudessa tapahtuvaa tapahtumaa emme tietenkään voineet tietää.

Harjavaltalainen Vesa-Matti Loiri -muraali kuvattuna 29 päivää ennen Vesa-Matti Loirin kuolemaa.

Harjavallan Liikekeskus-niminen kauppakeskus näyttää siltä kuin helsinkiläisten lähiöiden perinteiset ostarit – sillä erotuksella, että tyhjää liiketilaa on selvästi enemmän.

***

Muraaleita oli Harjavallassa vähän kaikkialla, esimerkiksi muuntajissa. Niissä on jopa kaupallisia iskulauseita. Kaikkia muraaleita yhdistää rokkiestetiikka. Sillä Harjavalta pyrkii profiloitumaan. Kaupungin iskulause on Maj Karmaan viittaava ”Karman verran parempi”. Kaupungin suurimpia vuotuisia tapahtumia on Maj Karma -yhtyeen (aiemmin Majj’ Karman Kauniit Kuvat ja Maj Karman Kauniit Kuvat) perustama Karmarock, joka on järjestetty kaupungissa vuodesta 1992 alkaen.

Tässä muraalissa lienee näppinsä pelissä paikallisella Lammaisten Energia -sähköyhtiöllä, jonka mainoslause koristaa muuntajan seinää.

Maj Karma on inspiroinut Harjavallan kaupungin mainoslausetta, joka näkyy bannerissa Siltatien yllä.

Kulttuuripitäjä Harjavalta on muiltakin osin. Kaupungin ykkösnähtävyytenä voi pitää Emil Cedercreutzin museota, joka sijaitsee Merstolan kylässä runsaat kolme kilometriä Harjavallan keskustasta Kokemäenjoen vartta kaakkoon, kohti yläjuoksua. Cedercreutz itse on syntyisin Köyliöstä, mistä hän muutti 1910-luvun puolessavälissä Harjavaltaan rakentamaansa ateljeekotiin, Harjulaan. Sen yhteyteen rakentui näyttelytila Maahengen temppeli, josta sittemmin tuli Emil Cedercreutzin museo.

Emil Cedercreutzin museon sisäänkäynnin vieressä on yksi Cedercreutzin veistoksista.

Cedercreutz tunnetaan kuvanveistäjänä ja siluettitaiteilijana – ehkä ennen muuta kuvanveistäjänä. Cedercreutzin tunnetuimpia teoksia on Helsingin Kaisaniemenkadun varressa Varsapuistikossa sijaitseva Äidinrakkaus, josta minulla ei tietenkään ole kuvaa, vaikka juuri Kaisaniemenkadun menneenä talvena kävelinkin.

Lisäksi Cedercreutz on veistänyt useiden suomalaisten merkkihenkilöiden päitä – yhtenä esimerkkinä tällaisesta olkoon Adolf Lindfors (1857-1929), näyttelijä ja Suomalaisen teatterin (nyk. Kansallisteatteri) johtaja. Ei Adolf tähän muuten olisi päätynyt, mutta satumme tätä nykyä asumaan hänen mukaansa nimetyllä kadulla täällä Pohjois-Haagassa.

Tämä mies – tai mies, jota tämä jäljitelmä esittää – on antanut nykyiselle kotikadullemme nimen.

***

Harjavallan vierailun lomakohdemaisin osuus oli eittämättä Kultakoukun uimaranta Kokemäenjoen varrella. Vaikka sää oli (ja oli ollut) perin lämmin, vesi oli merkittävän viileää.

Moisessa voimakasvirtauksisessa joessa uiminen luonnistuu tässä kohtaa ennen muuta siksi, että muutama kilometri alajuoksulle sijaitsee pato Harjavallan voimalaitoksen yhteydessä. Sekin jäi nyt logistisista ja taaperosyistä näkemättä, mutta pato todisti olemassaolostaan muilla tavoin: uimarannan seisovana vetenä.

Kokemäenjoki näyttää Harjavallan keskustan kohdalla järveltä. Kultakoukun uimaranta sijaitsee heti tämän kuvan vasemmalla puolella.

Harjavalta ei ole mikään idyllinen pikkukaupunki, jos asia ei vielä ehtinyt käydä selväksi. Se tietysti sopii, onhan kyse teollisuuskaupungista, mutta aika moni teollisuuskaupunki itse asiassa on ihan idyllinen. Harjavallan kohtalona oli kasvaa – monen muun Suomen kunnan tavoin – siinä ajassa, jossa autot valtasivat alaa. Siksi olikin erinomaisen sopivaa, että juuri täällä päädyimme vierailemaan junakyydillä. Kun kävelee, herkistyy näkemään parkkipaikat.

Vaan ei paikan tarvitse olla idyllinen, että siellä viihtyy. Sitä paitsi Kokemäenjoki, Harjavallan loivissa harjumaisemissa kasvavat männyt ja ympäröivä maaseutu näyttävät joka tapauksessa miellyttäviltä – siis sen lisäksi, että kokoisekseen paikkakunnaksi Harjavalta kuitenkin onnistui pitämään sisällään erinomaisen laadukkaan museon. Tällainenkin kunta toimii siis mitä mainioimmin kahden yön lomamatkan kohteena, jos sellaisesta sattuu pitämään.

Advertisement

Itä-Pasila ja asema ilman asemapäällikköitä

Jokainen, joka on joskus kävellyt Pasilan asemalta Opastinsiltaa pitkin Virastokeskuksen läpi, voinee allekirjoittaa, että kokemus on jonkinlainen arkisuuden korkea veisu. Itä-Pasila on vuodenajasta riippumatta usein ankea ja ankeimmillaan silloin, kun hiekoitushiekka sorisee puoliksi sulaa asfalttia tai kivilaattaa vasten Helsingin märässä keskitalvessa.

Työpaikkani on sijainnut Itä-Pasilassa pian jo kuuden vuoden ajan. Sinä aikana Itä-Pasila ei ole ehtinyt muuttua kovin paljon, mutta sen ympärillä Keski-Pasilassa ja Vallilassa asiat ovat jo toisin. Havahduin asiaan tässä taannoin, kun tutkin kuvamateriaalia tähän mennessä Itä-Pasilassa kävelemistäni kaduista. Vuoden 2016 lokakuun alussa paikat näyttivät Itä-Pasilassa itse asiassa hyvinkin samanlaisilta kuin nykyisin, paria maisemallista poikkeusta lukuun ottamatta.

Lokakuun alussa 2016 käytin erään arki-illan Itä-Pasilan asema-alkuisesti nimettyjen katujen kulkemiseen: vuorossa olisivat Asemamestarinkatu, Asemamiehenkatu ja Asemapäällikönkatu. Olin juuri jäänyt lyhyelle lomalle, sillä seuraavana aamuna edessä olisi matka Islantiin, mutta niin vain tälläkin kertaa onnistuin käyttämään vapaa-aikaani työpaikkani seinien hivelyyn.

***

Itä-Pasila on monella tavalla erikoinen paikka. Kulkureitit kulkevat kahdessa tasossa: alkuperäisen suunnitelman mukaan autoilijat katuverkossa ja muut poissa heitä häiritsemästä paria kerrosta ylempänä silloillaan. Siltoja tai niiltä alas vieviä portaita ei ole kuitenkaan rakennettu aivan kaikkialle, mikä tekee kulkemisesta joskus vaikeaa. Voi käydä niin, että hyvistä aikeistaan huolimatta päätyy umpikujaan.

Toinen Itä-Pasilan erikoisuus liittyy nimistöön: kaikkien katujen nimet viittaavat rautatieläishommiin, viereisen Pasilan aseman mukaisesti. Useat näistä rautatieläishommista ovat kuitenkin jääneet historian hämäriin, arkikielen ja -kokemuksen ulkopuolelle: harva puhuu kasööreistä, junailijoista tai sähköttäjistä. Tai asemamestareista, -miehistä tai -päällikköistä. Itä-Pasila on alue, jossa kaikilla kaduilla on hyvin samanlainen nimi, mutta harvaa näiden nimiä innoittaneiden titteleiden kantajista kohtaa viereisellä Pasilan asemalla.

En ole Itä-Pasilan nimistön suuri ihailija (teemanimet ovat usein vähän tylsiä), mutta oman aikansa aluerakennusprojektina se on ollut täysin käsittämätön. Kallioiselle mäennyppylälle on rakennettu 1970-luvulla alue, joka henkii vahvaa uskoa parempaan tulevaisuuteen, sellaiseen, jossa matkat taitetaan tietysti autolla.

Vuonna 1974 Itä-Pasilassa näytti muun muassa tältä – kuva Ratamestarinkadulta. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo / helsinkikuvia.fi

Nyt on kuitenkin aika siirtyä läheisempään menneisyyteen, lokakuuhun 2016.

***

Aloitetaan Asemamestarinkadusta. Se on pieni kadunnysä Asemapäällikönkadun ja Opastinsillan välissä, Itä-Pasilan Mäkelänrinteen puoleisessa päässä. Katu kulkee loppupäässään Helsingin opiskelija-asuntosäätiön talon läpi. Kadun alussa, Asemapäällikönkadun kulmassa, sijaitsee jo parhaat päivänsä nähnyt Allianssi-talo, jonka eduksi lasketaan erinomaista kotiruokaa pienellä laitostwistillä edullisesti tarjoileva Harjulan Herkku. Katu näyttää samalta nyt kuin lokakuussa 2016.

Asemamestarinkatu kulkee pohjoispäässään opiskelijoiden asuinrakennuksen läpi.

Jatketaan Asemamiehenkadulle. Tämä katu paljastaa Itä-Pasilan kaksikerroksisen luonteen: kun katua lähtee kävelemään Rautatieläisenkadulta Messukeskuksen kupeesta, pitää valita ylä- ja alakerran väliltä. Yläkertaan oli vaikea päästä, joten valitsin alakerran synkeine parkkihallinäkymineen.

Asemamiehenkatu on kanjonimainen. Ei se ehkä tuntunut yksin pimeällä pelottavalta muutoin kuin siitä syystä, että tuollaisessa paikassa yksin hiippaillessaan saattaa itse herättää epäilyksiä, mikä tuntuu epämiellyttävältä.

Sitten on vielä Asemapäällikönkatu, yksi Itä-Pasilan itä-länsisuuntaisista valtasuonista, se katu, joka jatkuu massiivisena bulevardina Pasilansillalta suoraan itään kohti Vallilaa. Massiivisuus on kuitenkin hämäystä: Asemapäällikönkatu ei kaikessa monumentaalisuudessaan lopulta edes kulje suoraan Vallilaan, vaan perille päästäkseen siltä on käännyttävä ahtaampiin ränneihin. Mutta sellaista se on, mittakaavan kanssa leikittely. Itä-Pasilan kuuluukin olla välillä hieman yliampuva.

Asemapäällikönkatu on eräänlainen kaupunkibulevardi. Tosin katutasossa parkkihallia on tarjolla enemmän kuin liiketilaa (Würthin yritysmyymälän ja K-marketin lisäksi muuta ei taidakaan olla).

Vaikka tämä kävelysessio sattui yli neljä vuotta sitten lähellä Helsingin suurimmassa muutoksessa olleita alueita, itse kadut ja niiden varsien rakennukset ovat säilyneet koko lailla entisellään. Mutta kun silloin käänsi päätään 180 astetta, näki vielä menneisyyteen.

Vanha Pasilan asema oli vielä pystyssä, mutta muutoksen tuulet puhalsivat jo nostokurkien ja työmaa-aitojen ominaisuudessa.

***

Jottei Itä-Pasilasta nyt jäisi suotta kamalan negatiivista kuvaa, haluan korostaa, että alueessa on rutkasti hyviä puolia. Sellaiset kadut kuin Resiinakuja tai Pakkamestarinkatu sen kertovat ehkä parhaiten. Autot eivät häiritse ja katujen lehmukset ovat kasvaneet täyteen mittaansa. Paikoin kivinen Itä-Pasila on paikoin vehreä. Asemamestarin-, miehen ja -päällikönkatu vain sattuivat olemaan valikoiman kivisemmästä päästä.

Maala, merelä, Ilmala

Kuten kadunkulkijat ovat joskus saattaneet havaita, kadunnimet tapaavat koostua etu- ja jälkiosasta. On erotteleva nimi, ja sen perässä kulkuväylän laatua määrittävä osuus. Nimen ensimmäinen osa perustuu johonkin alueen historiaan liittyvään tai puhtaan maantieteelliseen syyhyn. Saman alkuosan yhteydessä saatetaan kuitenkin käyttää erilaisia päätteitä – tällöin puhutaan liittynnäisnimistä. Hypoteettinen esimerkki seuraa:  voi olla olemassa vaikkapa Kivitie, josta haarautuu Kivikuja ja joka kadun ajettavan osuuden päättyessä jatkuu Kivipolku-nimisenä kevyenliikenteenväylänä. On harvinaista, että tällaisia liitynnäisnimiä olisi kolmea enempää, mikä on ymmärrettävää. Kukapa haluaisi sotkea pelastuslaitoksen pään.

Mistä sitten päästäänkin Ilmalaan. Siellä näitä liitynnäisnimiä on kokonaiset kahdeksan: Ilmalankatu, – kuja, -polku, -portti, -reuna, -rinne, -silta ja -tori. Elettiin toukokuuta, kun juoksin kotoani Ilmalankadun alkupisteeseen ja aloitin koko lailla kiemurtelevaisen urakkani. Tiukasti sääntöihin uskovana ihmisenä ei tässäkään ollut varaa joustaa. Kun lopulta kävelin Ilmalantorin laitamia MTV:n studioiden vastaanottorakennusta ihastellen, kuljin siitä jo kolmatta kertaa puolen tunnin sisään.

MTV:n pääkallopaikka, niin kutsuttu Pöllölaakso, sijaitsee Ilmalantorin vieressä.

***

Ilmala on Helsingin soppi, joka pudonnut väliin. Ainakin juuri tässä hetkessä Helsingin historiaa tämä on helppo tulkinta. Alueen liikenteellistä ilmettä hallitsevat ennen muuta mittavaksi moottoriväyläksi takavuosikymmeninä kunnostettu Hakamäentie ja sen viistosti alittava junarata. Tämä Ilmalan seisakkeen – tai ehkä voisi jo puhua ihan asemasta – ympäristö sisältää toki myös historian kerroksia, mutta kerroksia ihan konkreettisemmassakin mielessä. Hakamäentien alla kulkee junarata, jonka alla kulkee Ilmalan katuverkko, ja pyörä- ja kävely-yhteydet sekä moottoriväylärampit risteilevät erikoisesti näiden välillä. Kaikkialta ei kuitenkaan pääse suoraan kaikkialle, eikä kokonaisuuden hahmottaminen ole aivan yksinkertaista.

Ylimpänä on Hakamäentie, Hakamäentien alla Ilmalan asema ja Ilmalan aseman alla Ilmalanrinne, jonka varresta kuvakin on otettu.

2010-luvulla Ilmala on kuitenkin muuttunut kovasti: on tullut sekä uusia asuntoja että uusia toimistoja. Palvelut kuitenkin vielä puuttuvat, ja se tekee Ilmalasta aika lailla erikoisen ja elottoman. Katuja siis on, mutta korona-ajan etätyösuositukset yhdistettynä kävelyn hetkellä orastamassa olleeseen kesään eivät varsinaisesti tuoneet kaduille elämää. Harvat ulkoilijatkin valitsevat eittämättä mieluummin viereisen Keskuspuiston ulkoilutoimilleen.

Ilmalan 2020-luku on kuitenkin varmasti toisenlainen: raitiolinja 9 jatkuu alueelle Pasilasta lähivuosina, ja asuntojakin tulee yhä lisää. Kenties lopulta tulee palvelujakin.

Silloin, kun Ilmala sai nimekseen Ilmalan, alueelle ei ollut vielä rakennettu muuta kuin Ilmatieteen laitoksen säähavaintoasema ja observatorio. Havaintoasemaa alettiin kutsua Ilmalaksi sen käyttötarkoituksen takia, ja lopulta nimi laajeni koskemaan koko aluetta. Ruotsinkielistä nimeä Ilmalalla ei ole.

Ilmalansilta ylittää Hakamäentien. Näkymä sillan pohjoispäästä osoittaa Ilmalan lähivuosien suuren muutoksen: tv-torni on yhä paikallaan, samoin kuin kuvan oikeassa laidassa näkyvä Ilmalan vesitorni, mutta niiden edustalle on 2010-luvulla noussut uusia toimistorakennuksia.

***

Ilmala on niitä alueita Helsingissä, joista puhutaan kuin kaupunginosista, vaikka tarkasti määriteltyjä rajoja Ilmalalle ei ole virallisesti olemassa. Sama homma siis kuin Hakaniemen tai Kaisaniemen tapauksessa. Ilmalana tunnettu alue kuuluu virallisesti kokonaisuudessaan Pasilan kaupunginosaan. Nämä kahdeksan katua sijaitsivat melkein kaikki Länsi-Pasilan osa-alueella, mutta asema sijaitsee Keski-Pasilassa ja Postikeskuksen seutu taas Pohjois-Pasilassa.

Ennen vuotta 1946 Ilmalassa ei juuri ollut katuja, eikä alue silloin edes ollut osa Helsinkiä. Sinä vuonna Helsinkiin liitettiin Huopalahden kunta, johon Ilmalan lisäksi kuuluivat muun muassa Haaga ja Lauttasaari.

Suomen kunnat: Alavuden keskustaajaman huono tuuri

Kaikkien näiden katujen kuntakiertue on jatkunut kaikessa hiljaisuudessa neljänteen kohteeseensa. Helmikuun ensimmäisenä ja toisena päivänä vuorossa oli Etelä-Pohjanmaalla sijaitseva Alavus. Matka koostui rakenteellisesti pätevästä taajamajunakyydistä, rankasta lumisateesta sekä senjälkeisestä suojasäästä, Bad Boys for Life -elokuvasta, saukon näkemisestä ja bussikyydistä etupenkissä takaisin kohti etelää.

En tiedä, mistä johtui, että Alavus tuntui jotenkin sieluttomalta. Oliko se vain harmaanluminen sää yhdistettynä tyhjiin teihin? Oliko se potemani vasemman reiden lihasruhjeen, niin kutsutun puujalan, puolisärkevä toipumisvaihe? Vai yksinkertaisesti se, että Alavus on kerta kaikkiaan minulle aika tuttu jo ennalta?

Yhdistelmä näistä kolmesta painotettuna viimeisellä lienee oikea vastaus. Jo ilmeisesti kaksivuotiaana olen piipahtanut Alavuden terveyskeskuksessa, koska Kuortaneen-mökillä minulla oli ilmennyt korvatulehdus. Sittemmin olen kulkenut Alavuden etelä-pohjoissuunnassa kulkevaa kantatietä 66 lukemattomia kertoja, milloin matkalla Kuortaneelle, milloin isovanhempieni luo Kauhavalle, milloin molempiin.

En minä silti ole Alavudella juuri koskaan vasiten kävellyt. Teimme niin maaliskuussa 2018 mökiltä palatessamme puolisen tunnin ajan – ihan vain siksi, että itsekään en ollut koskaan ennen tehnyt niin. Tuo toiminta oli sukua tälle nykyiselle, joskin kevytversiona. Ja nyt, koska Alavus sattui olemaan vuorossa, kävelimme Alavudella uudestaan, kenties vähän turhan pian. Oli se silti ihan jännää.

Alavuden tori ja linja-autoasema maaliskuun 2018 kävelyretkeltä.

***

Minkään asian kutsuminen legendaariseksi on tietysti aina arveluttavaa, sillä jotkin sanat ovat kerta kaikkiaan kokeneet inflaation. (Ei nyt mennä siihen, että inflaation kokeminen on ihan yhtä lailla kokenut saman inflaatiokohtalon.) Siitäkin huolimatta Suomen rautateiden liikennepaikoista ehkä legendaarisin on Haapamäki Keuruulla. Se on risteysasema, vaihtopaikka, ja vielä ennen vuotta 1971 sitä kautta piti kulkea, jos mieli täältä etelästä junalla Etelä-Pohjanmaalle, ja vielä senkin jälkeen kuuden vuoden ajan yhteydet Jyväskylään kulkivat sitä kautta. Haapamäki on risteysasema ja vaihtopaikka edelleen, mutta ei tietenkään vanhan ajan malliin.

Haapamäen asemarakennus, ei lipunmyyntiä.

Jos matkaa Alavudelle joukkoliikenteellä, vaihtoehtoja on oikeastaan vain muutama: junalla pääsee perille joko Seinäjoen tai Haapamäen kautta, ja perjantaisin pääsisi bussilla Tampereelta Alavudelle ja sunnuntaina takaisin. Me menimme Alavudelle junalla Tampereella ja Haapamäellä vaihtaen: Tampereelle normaalisti Pendolinolla, ja sen jälkeen kuriositeettikyydillä, tšekkivalmisteisella kiskobussilla ensin Tampereelta Haapamäelle ja sitten vanhan ajan Haapamäen-vaihdon jälkeen Haapamäeltä Alavudelle.

Matkustajia Haapamäen asemalla. Oikealla juna Tampereelta Keuruulle. Vasemmalle raiteelle saapuisi pian juna Jyväskylästä Seinäjoelle.

Junan ikkunoiden takana vilisi Suomi, josta osa on jo kadonnut. Juuri tätä reittiä kulkivat Pohjanmaalle myös ne aiempien sukupolvien junamatkustajat, ohi sellaisten asemien kuin Pihlajavesi, Eläintarha Zoo, Ähtäri ja Tuuri, kunnes lopulta saavuttiin Alavudelle. Asemarakennukset kertovat siitä, kuinka keskeisellä ja vanhalla valtaväylällä siinä kuljettiinkaan. Alavuden asema on uusrenessanssihenkinen luomus vuodelta 1882 (!), ja se on muuten ”poikkeuksellisen hyvin säilynyt”, mutta valitettavasti kattonsa osin polttanut.

Alavuden asemarakennus ja nokiset kattorakenteet.

Vuonna 2013 Alavuteen liitettiin myös Töysän kunta, joten myös Tuurin asema on tätä nykyä osa Alavutta – kuten muuten oli myös ennen vuotta 1927, jolloin Tuurin kylä liitettiin Töysään. Myös Tuurin rautatieasema lukeutuu Alavuden alueella sijaitseviin valtakunnallisesti merkittäviin kulttuuriympäristöihin.

Tuolla ei siinnä Tuurin rautatieasemarakennus, vaan jotain aivan muuta. Tuurin kylä ehti muuttua aika paljon sinä 86 vuoden aikana vuosina 1927-2013, joina se ei ollut osa Alavutta.

Paljon puhetta junamatkasta. Ja mikäpä siinä, sillä tämäkin on toimintaa, jossa matka on miltei yhtä merkittävä kuin määränpää.

***

Yksi Alavuden erikoisuuksista on se, että kunnalla (tai kaupungilla, tässä tapauksessa) on useampi taajama. Jo ennen vuoden 2013 kuntaliitosta Alavus oli kaupunkina kaksinapainen. Keskustaajaman lisäksi Alavuteen kuuluu myös Asemanseudun taajama vajaat neljä kilometriä keskustaajamasta pohjoiseen, mikä luo kunnan keskustan ympäristön rakenteesta omituisen. Asemanseudulla sijaitsee nimensä mukaisesti asema, mutta keskustaajamassa ovat suurimmat kaupat, kunnallishallinto ja muut palvelut, kuten jäähalli, uimahalli ja kirjasto.

Koska juna toi Asemanseudulle mutta majoitus oli keskustaajamassa, oli käveltävä. Satoi lunta. Pellolla tuuli. Taajamien välinen osuus oli talvisen harmaa ja pyryinen. Tämän talven teema on ollut se, että talvea on pitänyt hakea toisaalta: ensin marras-joulukuun taitteessa Alajärveltä, sitten ennen joulua Alavieskasta ja nyt helmikuun ensimmäisinä päivinä Alavudelta. Uudellamaallahan maa on ollut läpi talven koko lailla musta. Ei tässäkään toki sään perässä matkustettu, mutta nyt kävi näin.

Vaatekauppa Alavuden Asemanseudun ja keskustan puolivälissä kantatien 66 varressa.

Alavuden asemanseudulla on ainakin yksi K-market ja yksi yökerho/baari, Pub Wagner. Lisäksi on tyhjää liiketilaa. Asemanseudun ja keskustan välissä ei ole juuri mitään. Keskustassa on, kuten mainittua, palveluita, mutta myös tyhjää liiketilaa yhä enenevissä määrin.

Se kukista.

Mikäpä ihme se nyt on, kun noin seitsemän kilometrin päässä sijaitsee Suomen erikoisin kauppakeskittymä, Tuuri, jossa Keskisen kyläkauppa nousi jo 1990-luvulla suureen valtakunnalliseen maineeseen. Keskisen minäkin opin jo lapsena tuntemaan sinä ankeana hallimaisena tavaratalona, jonne kannattaa mennä esimerkiksi moottoriöljyä tarvitessaan. Kun lapsena mentiin mökiltä ostoksille, valinta tehtiin Seinäjoen ja Keskisen välillä. Sanomattakin oli selvää, että minä olisin aina mennyt paljon mieluummin Seinäjoelle.

Tuurin kauppakylä on aiheuttanut sen, että monien erikoistavaroiden myynti, esimerkiksi urheilutarvikkeiden, on keskittynyt sinne, ja arvelen, että juuri tästä syystä myös Alavuden keskustaajama on kovin kuihtunut.

Ei kuitenkaan täysin! Alavus Areenalla, eli jäähallissa, pelaa paikallisen APV:n sekä miesten että naisten edustusjoukkueet – nyt kohdalle sattui naisten liigapeli APV:n ja rovaniemeläisen RoKin välillä. Kotijoukkue hävisi odotetusti.

APV:n kotihalli Alavus Areena on tyylikäs alasarjahalli.

Alavuden keskustaajamassa on myös elokuvateatteri, Kino Kyntäjä nimeltään. (Upea nimi! Kyseinen elokuvateatteri sijaitsee Kyntäjän kauppakeskuksessa, siitä nimi. Sitä en tiedä, mistä kauppakeskus on saanut nimensä.)

Kauppakeskus ja sen nimi.

Lisäksi keskustaajamassa on oivallinen pubi, Pub Ittellismies. Kattopaneelit olivat täynnä tyhjiä pulloja eri puolilta oluen maailmaa, ja seiniä koristi kokoelma erityyppisiä Vuoden Ittellismies -diplomeja. Keskusteluseuraa saimme noin 20-vuotiaasta jalasjärveläisestä kaverinsaluonavierailijasta, joka joi valkovenäläisiään kovin vauhdikkaasti. ”Tekään ette oo paikallisia”, hän arveli ja oli oikeassa. Keskustelun aikana selvisi ainakin se, että Etelä-Suomessa on enemmän töitä kuin Etelä-Pohjanmaalla.

Ittellismiehessä on paljon pulloja.

Nämä lauantai-illan elämykset kruunasi todella isohiutaleinen lumisade, jollaisesta ei ole kaikkina talvina tietoakaan, tästä talvesta puhumattakaan.

Yöpaikkana toimi tällä kertaa Hotelli Alavus 66. Vaikka paikka oli hiljainen, emme olleet ainoita vieraita. Sen paljasti aamiainen. Aina joku Suomessa jossain matkustaa – tosin tällä kirjoittamishetkellä varmastikin harvemmat.

Yöpaikka lumen takana.

 

***

Saavuimme lauantaina, lähdimme sunnuntaina. Lähtöpäivän kävelykierros kohdistui Tusan Lasikodalle, joka on lasista rakennettu kota, jonka päällä on ehkä maailman matalin näkötorni. Lapuanjoen ylittäessämme näimme saukon.

Tämä on Tusan lasikota.

Saukko!

Lopulta vielä Kunto-Lutra-liikuntakeskuksessa sijaitsevaan Alavuden uimahalliin vesijuoksemaan (minulla oli jalkavamma), siitä ABC:lle syömään lounas ja sitten Kyntäjän kauppakeskuksen kulmalle odottamaan Pohjanmaan pikavuoroa Tampereelle. Sieltä se sitten saapui, ja Alavus oli ohi.

Hidasta elämää (koska lyhin kävely-yhteys on aidoin blokattu)

Huopalahden asemassa on minusta aina ollut jotain viehättävää. Asema tuntuu historialliselta kaikkine asemalaiturien puukatoksineen, ja kaikki tämä vieläpä sijaitsee keskellä Etelä-Haagaa. Etelä-Haagassa on nimittäin nimeään myöten ollut aina jotain jännittävää. Haaga kuulostaa ulkomaiselta, joltain sellaiselta, jota ei Suomessa ole.

(Kuten ei ollutkaan: Haagan nimi on otettu käyttöön vasta, kun alueelle on muodostunut huvilayhdyskunta 1900-luvun alussa. Nimen esikuvana lienee ollut kuninkaallinen Hagan linna ja puisto Tukholman lähellä. [Helsingin kaupungin karttapalvelu.])

Haagan katuverkosta puhumattakaan. Se on kovin syheröistä, siinä määrin, että olen itsekin eksynyt sinne joskus. Kokeilepa itse kävellä esimerkiksi Steniuksenkadulta Isonnevantielle ilman internetpuhelinta tai ylipäätään karttaa. Tällaisessa ajallisten kerrostumien luomassa sokkeloisuudessa näkyy hienosti se, että kaupunkeja on joskus suunniteltu eri tavoin, jos siis ylipäätään on suunniteltu. Yhdyskunnat vain ovat syntyneet.

***

Etelä-Haaga oli aikoinaan Huopalahden kunnan keskus, ja tuo kunnan nimi tuli aikanaan koko aseman nimeksi. Vaikka Haaga itsenäistyi myöhemmin omaksi kauppalakseen, aseman nimi jäi. Kun lopulta Haaga ja Huopalahti liitettiin molemmat osaksi Helsinkiä, Huopalahti jäi edelleen elämään aseman nimenä. Se on erinomaisen hämäävää, sillä Etelä-Haaga olisi tietysti asemalle kuvaavin nimi. Mutta menköön nyt näin, historiallisista syistä. Eihän Pohjois-Haagankaan asema sijaitse Pohjois-Haagassa.

Huopalahden asemasta tuli asema vuonna 1920 – sitä ennen se oli ollut laiturivaihde. Ja nyt, hyvä lukija, päästään asiaan! Viimeisimpinä ”kävelemieni” ”katujen” joukossa on nimittäin ollut tämä tapaus, Huopalahden laiturivaihde. ”Kävelemieni”, koska en alueelle rakennettujen esteiden takia päässyt kävelemään sitä. ”Katujen”, koska kyse on pikemminkin aukiosta, korkeintaankin katualueesta.

Laiturivaihteet olivat rautatieliikenteessä ”asemia tai pysäkkejä vähäisempiä mutta seisakkeita suurempia rautatieliikennepaikkoja” (Huopalahden asema ympäristöineen: Asemakaavan muutoksen selostus 2016: 12392). Laiturivaihteet olivat epäitsenäisiä: ne siis toimivat läheisen pysäkin tai aseman alaisuudessa miehitettyinä liikennepaikkoina, jotka oli avattu henkilö- ja tavaraliikenteelle. Huopalahti toimi laiturivaihdeaikoinaan Pitäjänmäen aseman alaisuudessa. Huopalahden laiturivaihde (laiturivaihteen, ei katualueen, merkityksessä) avattiin vuonna 1903, kun rantarata Helsingin ja Karjaan välillä valmistui. Asemaksi Huopalahti kohosi siis vuonna 1920.

Tämä nykyinen Huopalahden laiturivaihde (katualueen merkityksessä) sai nimensä, kun Helsingin nimistötoimikunta esitti sitä 18.11.2015. Tuolloin ajatus Helsingin katujen kävelemisestä oli käynyt pienessä mielessäni, mutta ei juuri pidemmällä. Kuluisi vielä liki kaksi kuukautta ennen kuin todellinen talsiminen alkaisi. Nimeä esitettiin tuolloin siitä yksinkertaisesta syystä, että uuden kaavan myötä uusia nimiäkin tarvittiin.

Kaava hyväksyttiin Helsingin kaupunginvaltuustossa 1.2.2017, mutta kulkuyhteyttä ei ollut vielä vuoden 2020 alkuvuodesta avattu. Niinpä minäkään en päässyt astumaan Huopalahden laiturivaihteeseen jalallani. (Tätä kappaletta muokattu 2.5.2021: Lisätty tieto, että kaava on hyväksytty Helsingin kaupunginvaltuustossa 1.2.2017.)

Huopalahden aseman alikulkutunnelista ei ole asiaa Huopalahden laiturivaihde -nimiselle katualueelle.

Uusi yritys takavasemmalta, mutta Huopalahden laiturivaihde siintää yhä vain kauempana.

Tämän lähemmäs ei pääse. Vasemmalla Huopalahden vanha asemarakennus, suoraan edessä Huopalahden laiturivaihde -niminen katualue, joka lienee tulkittavissa aukioksi. Siellä kuljeskelu odottaa edelleen kaavan vahvistumista, kertoo keltainen kyltti myös Kylätien suuntaan.

Paitsi että yhteys olisi minun kävelyilleni oleellinen, se olisi myös paikallisille kulkijoille varmasti ihan kiva. Se nimittäin vähentäisi kävelymatkaa vaikkapa Kylätieltä Haagan Pappilantielle noin viidesosaan nykyisestä, ellei sitten halua harppoa sellaisten pihojen läpi, joiden reunoilla läpikulku kyltein kielletään.

(Muokattu 2.5.2021: Poistettu viimeinen kappale, jossa käsitellään Huopalahden vanhaa asemaa.)

Suomen kunnat: Alajärvi, outo savolainen Etelä-Pohjanmaalla

Olin kyllä alusta asti tietoinen riskeistä: Alajärvelle lähtevän bussin ja Seinäjoelle saapuvan junan välillä olisi vaihtoaikaa 40 minuuttia, ja elettäisiin marraskuun viimeistä perjantaita. Kuten tiedämme, säät voivat talvikaudella yllättää ja vaihteet jäätyä. Tämä riski tietenkin toteutui: bussin lähtöön oli 10 minuuttia aikaa, mutta juna seisoi seisomistaan Seinäjoen eteläpuolella pätkivien internet- ja puhelinyhteyksien päässä.

Suuri visioni oli, että voisin odotuttaa Seinäjoelta lähtevää linja-autoa joillain minuuteilla, jos vain mitenkään saisin yhteyden auton kuljettajaan. Tämä ei onnistunut. Matkahuollon asiakaspalvelu kuitenkin vinkkasi, että kannattaa puhua konduktööreille. Sen tein, ja lopulta tuloksena oli VR:n antama taksikortti karannutta bussikyytiä korvaamaan.

Siinä rytäkässä junakin nytkähti liikkeelle – junan kuljettaja oli ensin käynyt koputtelemassa vaihdetta lumihangessa – ja saavuimme Seinäjoelle lopulta 50 minuuttia aikataulusta myöhässä. Sen jälkeen Kaikki nämä kadut pääsi istumaan Fordin takapenkille 80 kilometrin matkan kahdella eri valtatiellä kuin tärkeä virkamies ikään.

Seinäjoella 50 minuuttia myöhemmin kuin piti. Junassa oli hirvittävästi joukkuevoimistelijoita, ja niin oli lopulta paluumatkallakin.

***

Taksin ikkunassa vilahteli pohjalaisia paikannimiä, sellaisia kuin Hippi, Veneskoski ja Ruha. Kuulemma pidemmät kyydit Seinäjoelta ovat toisinaan niitä, joissa ihminen on astunut junasta tupakalle ja unohtunut sinne. Sitten on otettu alle pirssi ja menty Kokkolaan, Ylivieskaan tai Tampereelle etsimään junaan jääneitä matkatavaroita ja -kavereita.

Nyt mentiin kuitenkin Alajärvelle. Taksi kurvasi hotellin pihaan, ja astuimme ulos ja lopulta sisään rakennukseen, majapaikkaamme, Alvariiniin. Kyseessä oli hotellin, ravintolan, baarin ja keilahallin yhdistelmä. Hybridimäinen oli myös tunnelma: se sisälsi opettajaporukan pikkujoulua, seinällä vilkkuvia alkoholimainoksia, joululauluja, vastaanotto- ja baaritiskin sekä tiettyä eloisuutta. Kontrasti Alajärven keskustaan, jossa kirpeässä perjantai-illan pakkasessa kuljeskeli ympäriinsä muutama pieni teiniporukka uskonnollisen nuorisotilan liepeillä, oli merkittävä. Se oli kuin kohtaus Twin Peaksista: saapuminen syrjäiseen provinssikaupunkiin, jonka ainoassa hotellissa kaikki on jotenkin vinksallaan.

Hotelli Alvariinin pihassa on tarjolla Alajärven kartta. Viime viikonlopun sää oli suorastaan jouluinen.

Vasemmalla hotelli-ravintola-keilahalli Alvariini. Oikealla liikenneympyrä Keskuskadun ja Järvikadun risteyksessä. Alajärven keskustan tietämillä on kokonaiset neljä liikenneympyrää.

Sen sekä perjantai- että lauantai-ilta osoittivat, että ulospano voi hämätä. Lauantai-iltana hotellin ravintolassa oli tarjolla joulupöytä, ja uskonnolliset joululaulut säestivät baarin puolella alkoholimainosten edelleen vilkkuessa äänetöntä televisiolähetystä jalkapallon miesten EM-kisojen lohkoarvonnasta. Mikään ravintola ei silti ollut niin vilkas kuin ABC, joka kerää paitsi Alajärven myös naapurikuntien väkeä ulos syömään, ja kerää sitä merkittävän paljon.

Alajärven ABC:llä oli runsaasti lapsiperheitä syömässä. Yksinäisille oli tarjolla toissapäiväinen maakuntalehti.

Elämää oli myös Alajärven uimahallin miesten saunassa sunnuntaina. Siellä sain kuulla Järviseudun murteella kerrottuja juttuja Alajärven Ankkurien pesäpallojaoston pohjattomasta rahantarpeesta, mikä aiheuttaa tiettyä kassavajetta seuran lentopalloilijoille. Alajärven kokoisen kaupungin urheilupiireissä vaikuttaa jos nyt ei kuohuvan, niin ainakin hieman ujosti pinnan alla kuplivan.

***

Minä olen käynyt Alajärvellä aiemmin ainakin neljästi – kolmesti pesäpallo-ottelussa ja pari vuotta sitten viimeksi muuten vaan ilman ennakkovalmistautumista ja autolla (näimme ohimennen kirkon ja hautausmaan). Alajärveen on aina liittynyt mystiikkaa, ennen muuta kielen takia. Kuten olen joskus tässäkin blogissa tainnut mainita, Suomen jyrkimmän murrerajan on arveltu sijaitsevan Lapuan ja Alajärven-Lappajärven välillä, ja siinä kohtaa eteläpohjalaismurre vaihtuu savolaiseksi. Minulla on runsaasti kokemusta tuon murrerajan länsi-, siis pohjalaiselta puolelta, mistä sukuni on pitkälti peräisin. Murrerajan itäpuoli sen sijaan on kummallinen ja tuntematon. Puhutaan savolaiskiilasta: 1500-luvulla savolaiset saapuivat idästä Pohjanmaalle, asettuivat paikoilleen ja jättivät paikalle kielen. Niinpä nykyäänkin Alajärvellä mennään mehtään ja kahtotaan. (Tässä muuten kiinnostuneille hyvin mielenkiintoinen artikkeli Järviseudun kummallisesta savolaiskielestä. Het sitte maitova!)

Ensimmäistä kertaa Alajärvellä, heinäkuussa 1996 Ankkureiden pelissä. Minä olen tuo 12-vuotias poika Jaakon Hallin mainoksen vasemmalla puolella.

Alajärvellä on myös maine, jota on vaikea pitää mairittelevana. Aina luotettava Suomi24-keskustelupalsta sisältää muutamankin keskusteluketjun, jossa puhutaan Alajärven uskonnollisuudesta ja sisäänpäinlämpiävyydestä. Jotkut sanovat, että uskottomia kiusataan koulussa ja niille sanotaan, ettei ne pääse taivaaseen. (Yksi Alajärven uskonnollisiin yhteisöihin nuorempana kuuluneista on muuten musiikintekijä Mikko Joensuu, joka sittemmin luopui uskostaa ja purki aiheen Amen-trilogiaksi, jonka kuuntelemista suosittelen kaikille. Lisätietoa mm. tässä Rumban vanhassa jutussa.) Sellaistakin on korviini kantautunut, että Alajärvi nyt vain kerta kaikkiaan on outo ja epämääräinen paikka, jossa tapahtuu outoja ja epämääräisiä asioita.

Kuortane on naapurikunta, mutta Jyväskylä on vielä Alajärveltä kaukana. Murteellisesti Alajärvi on kuitenkin selvästi lähempänä Jyväskylää.

Mutta minusta Alajärvi ei ollut epämääräinen tai huono (outo se kyllä oli). Pikemminkin se oli kiinnostava, hyvin kiinnostava. Tekemistä riitti juuri sopivasti: niin, että tekemiseen ei ollut painetta, tyhjää ja rentoa olemista oli paljon ja öisin nukutti sikeästi.

***

Kaikissa Suomen kunnissa ei missään nimessä ole nähtävyyksiä, mutta Alajärvellä niitä on, ja vieläpä Suomen mittakaavassa kohtalaisen merkittäviä. Merkittävin Alajärven nähtävyyksistä lienee kokoelma Alvar Aallon tai hänen arkkitehtitoimistonsa piirtämiä rakennuksia. Jos nimittäin jokin Suomen kaupungeista on Alvar Aallon kaupunki, niin se taitaa olla Alajärvi. Siellä sijaitsee myös Alvar Aallon ensimmäinen julkinen työ, Nuorisoseurantalo (entinen Suojeluskuntatalo), joka on valmistunut vuonna 1919. Lisäksi Alajärvellä sijaitsee Aallon arkkitehtitoimiston viimeinen työ, Alajärven kaupunginkirjasto (1991, Heikki Tarkka), joka perustuu Aallon hahmotelmaan vuodelta 1966. Samoilla seuduilla sijaitsee myös Alajärven kirkko eli Gabrielin kirkko, joka on itsensä Carl-Ludvig Engelin piirtämä.

Nuorisoseurantalo Alajärvellä on Alvar Aallon ensimmäinen julkinen työ.

Aallon kaupungintalo ja Engelin kirkko sulassa sovussa.

Alajärven hautausmaa sijaitsee kauniissa paikassa, Alajärven rannassa.

Alajärvellä sijaitsee myös Nelimarkka-museo, joka on Etelä-Pohjanmaan aluetaidemuseo. Sillä statuksellaan museo on kovassa seurassa: muut Suomen 15 aluetaidemuseota ovat maakuntiensa keskuspaikoissa (esim. Helsingin taidemuseo HAM tai Kuopion taidemuseo). En ole perinteisesti suuremmin välittänyt taidemuseoista, mutta tässäkin taidamme elää tiettyä murrosvaihetta. Alajärvellä tuli tehtyä yhteensä noin 8,5 kilometrin kävelyretki Alajärven keskustaajamasta maaseudun puolelle (neljä kilometriä sinne, neljä takaisin, paluumatkalla kirpputorille ostamaan Alajärven Ankkureiden verkkatakki ja kahville ABC:lle). Olimme museon ainoat asiakkaat, minkä myötä myös Nelimarkka-leivos ja kahvi jäivät tällä kertaa saamatta. Itse museo oli kuitenkin avoinna ja kiinnostava. Museo esitteli Alajärvelle asettuneen taiteilijan Eero Nelimarkan elämäntarinaa ja -töitä. Nelimarkka asui elämänsä aikana myös Helsingissä (mm. Oulunkylässä ja Käpylässä) ja silloisessa naapurikunnassa Huopalahdessa. Niissä paikoissa olen tietysti minäkin tämän tästä kulkenut.

Logististen rajoitteiden vuoksi Alajärven toinen taajama, liitoskunta Lehtimäen keskus vajaan 30 kilometrin päässä etelässä, jäi tällä kertaa kokematta. Kuntaliitosbuumi ehti tuon verran ravistella myös Järviseutua vuosituhannen ensimmäisellä kymmenluvulla, mutta ei sentään enempää (ainakaan vielä, vaikka takavuosina liitospuheita myös Vimpelin ja Alajärven ja jopa Evijärven kanssa on ollut vireillä). Toinen paikka, jossa olisin paremmissa logistisissa olosuhteissa halunnut vierailla, olisi ollut Kuolema. Sen taidan kohdata joskus myöhemmin.