Itä-Pasila ja asema ilman asemapäällikköitä

Jokainen, joka on joskus kävellyt Pasilan asemalta Opastinsiltaa pitkin Virastokeskuksen läpi, voinee allekirjoittaa, että kokemus on jonkinlainen arkisuuden korkea veisu. Itä-Pasila on vuodenajasta riippumatta usein ankea ja ankeimmillaan silloin, kun hiekoitushiekka sorisee puoliksi sulaa asfalttia tai kivilaattaa vasten Helsingin märässä keskitalvessa.

Työpaikkani on sijainnut Itä-Pasilassa pian jo kuuden vuoden ajan. Sinä aikana Itä-Pasila ei ole ehtinyt muuttua kovin paljon, mutta sen ympärillä Keski-Pasilassa ja Vallilassa asiat ovat jo toisin. Havahduin asiaan tässä taannoin, kun tutkin kuvamateriaalia tähän mennessä Itä-Pasilassa kävelemistäni kaduista. Vuoden 2016 lokakuun alussa paikat näyttivät Itä-Pasilassa itse asiassa hyvinkin samanlaisilta kuin nykyisin, paria maisemallista poikkeusta lukuun ottamatta.

Lokakuun alussa 2016 käytin erään arki-illan Itä-Pasilan asema-alkuisesti nimettyjen katujen kulkemiseen: vuorossa olisivat Asemamestarinkatu, Asemamiehenkatu ja Asemapäällikönkatu. Olin juuri jäänyt lyhyelle lomalle, sillä seuraavana aamuna edessä olisi matka Islantiin, mutta niin vain tälläkin kertaa onnistuin käyttämään vapaa-aikaani työpaikkani seinien hivelyyn.

***

Itä-Pasila on monella tavalla erikoinen paikka. Kulkureitit kulkevat kahdessa tasossa: alkuperäisen suunnitelman mukaan autoilijat katuverkossa ja muut poissa heitä häiritsemästä paria kerrosta ylempänä silloillaan. Siltoja tai niiltä alas vieviä portaita ei ole kuitenkaan rakennettu aivan kaikkialle, mikä tekee kulkemisesta joskus vaikeaa. Voi käydä niin, että hyvistä aikeistaan huolimatta päätyy umpikujaan.

Toinen Itä-Pasilan erikoisuus liittyy nimistöön: kaikkien katujen nimet viittaavat rautatieläishommiin, viereisen Pasilan aseman mukaisesti. Useat näistä rautatieläishommista ovat kuitenkin jääneet historian hämäriin, arkikielen ja -kokemuksen ulkopuolelle: harva puhuu kasööreistä, junailijoista tai sähköttäjistä. Tai asemamestareista, -miehistä tai -päällikköistä. Itä-Pasila on alue, jossa kaikilla kaduilla on hyvin samanlainen nimi, mutta harvaa näiden nimiä innoittaneiden titteleiden kantajista kohtaa viereisellä Pasilan asemalla.

En ole Itä-Pasilan nimistön suuri ihailija (teemanimet ovat usein vähän tylsiä), mutta oman aikansa aluerakennusprojektina se on ollut täysin käsittämätön. Kallioiselle mäennyppylälle on rakennettu 1970-luvulla alue, joka henkii vahvaa uskoa parempaan tulevaisuuteen, sellaiseen, jossa matkat taitetaan tietysti autolla.

Vuonna 1974 Itä-Pasilassa näytti muun muassa tältä – kuva Ratamestarinkadulta. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo / helsinkikuvia.fi

Nyt on kuitenkin aika siirtyä läheisempään menneisyyteen, lokakuuhun 2016.

***

Aloitetaan Asemamestarinkadusta. Se on pieni kadunnysä Asemapäällikönkadun ja Opastinsillan välissä, Itä-Pasilan Mäkelänrinteen puoleisessa päässä. Katu kulkee loppupäässään Helsingin opiskelija-asuntosäätiön talon läpi. Kadun alussa, Asemapäällikönkadun kulmassa, sijaitsee jo parhaat päivänsä nähnyt Allianssi-talo, jonka eduksi lasketaan erinomaista kotiruokaa pienellä laitostwistillä edullisesti tarjoileva Harjulan Herkku. Katu näyttää samalta nyt kuin lokakuussa 2016.

Asemamestarinkatu kulkee pohjoispäässään opiskelijoiden asuinrakennuksen läpi.

Jatketaan Asemamiehenkadulle. Tämä katu paljastaa Itä-Pasilan kaksikerroksisen luonteen: kun katua lähtee kävelemään Rautatieläisenkadulta Messukeskuksen kupeesta, pitää valita ylä- ja alakerran väliltä. Yläkertaan oli vaikea päästä, joten valitsin alakerran synkeine parkkihallinäkymineen.

Asemamiehenkatu on kanjonimainen. Ei se ehkä tuntunut yksin pimeällä pelottavalta muutoin kuin siitä syystä, että tuollaisessa paikassa yksin hiippaillessaan saattaa itse herättää epäilyksiä, mikä tuntuu epämiellyttävältä.

Sitten on vielä Asemapäällikönkatu, yksi Itä-Pasilan itä-länsisuuntaisista valtasuonista, se katu, joka jatkuu massiivisena bulevardina Pasilansillalta suoraan itään kohti Vallilaa. Massiivisuus on kuitenkin hämäystä: Asemapäällikönkatu ei kaikessa monumentaalisuudessaan lopulta edes kulje suoraan Vallilaan, vaan perille päästäkseen siltä on käännyttävä ahtaampiin ränneihin. Mutta sellaista se on, mittakaavan kanssa leikittely. Itä-Pasilan kuuluukin olla välillä hieman yliampuva.

Asemapäällikönkatu on eräänlainen kaupunkibulevardi. Tosin katutasossa parkkihallia on tarjolla enemmän kuin liiketilaa (Würthin yritysmyymälän ja K-marketin lisäksi muuta ei taidakaan olla).

Vaikka tämä kävelysessio sattui yli neljä vuotta sitten lähellä Helsingin suurimmassa muutoksessa olleita alueita, itse kadut ja niiden varsien rakennukset ovat säilyneet koko lailla entisellään. Mutta kun silloin käänsi päätään 180 astetta, näki vielä menneisyyteen.

Vanha Pasilan asema oli vielä pystyssä, mutta muutoksen tuulet puhalsivat jo nostokurkien ja työmaa-aitojen ominaisuudessa.

***

Jottei Itä-Pasilasta nyt jäisi suotta kamalan negatiivista kuvaa, haluan korostaa, että alueessa on rutkasti hyviä puolia. Sellaiset kadut kuin Resiinakuja tai Pakkamestarinkatu sen kertovat ehkä parhaiten. Autot eivät häiritse ja katujen lehmukset ovat kasvaneet täyteen mittaansa. Paikoin kivinen Itä-Pasila on paikoin vehreä. Asemamestarin-, miehen ja -päällikönkatu vain sattuivat olemaan valikoiman kivisemmästä päästä.

Advertisement

Korona-ajan kadut

Kaikki on juuri nyt niin kummallista, ettei minulla ole aina ollut sanoja. Ehkä tähän poikkeustilaan hetkittäin tottuu, mutta totta puhuen toivon vain sitä, että tämä kaikki olisi vain ohi. Koska toivo on kuitenkin tavallaan turhaa, olen päättänyt tyytyä tilanteeseen sellaisena kuin se on.

Elämäni on viimeisten puolentoista viikon aikana muuttunut melkein täysin, mikä kaikkien asioiden mittakaavassa on tietysti niin pientä. Uutiset ovat poikkeuksetta huonoja, päivä päivältä huonompia, ja maailma muuttuu kaiken tämän seurauksena perusteellisesti. Kai. Kukaan ei tiedä. Olen tietysti etuoikeutettu, kun olen toistaiseksi terve ja kun minulla myös on toistaiseksi ihan turvattu toimeentulo, paljon soittimia kotona, paljon lauluja ja näitä tekstejä kirjoitettavana ja paljon kirjoja luettavana.

Asioiden suuresta tilasta muut osaavat kirjoittaa paremmin, joten siihen en puutu. Puutun omaan elämääni.

Normaalin viikkoni aikana kävisin ehkä maanantaina salilla ja bänditreeneissä, tiistaina joukkueeni salibandyottelussa, keskiviikkona sählyvuorolla, torstaina kenties katsomassa jääkiekkoa, perjantaina pelaamassa futsalia, lauantaina pelaamassa salibandyturnauksessa ja sunnuntaina salibandytreeneissä. Mitään näistä menoista ei enää ole olemassa, ja lisäksi työpaikkani on siirtynyt Itä-Pasilasta tänne olohuoneeseen.

***

Katujen kävelemistä koronapandemia ei ole vielä keskeyttänyt. Korona on vain muuttanut sitä, miten kaduille kuljen. Sen jälkeen, kun valtioneuvosto ja tasavallan presidentti totesivat poikkeusolot, olen kävellyt päästä päähän kaksi katua: Hylkeenpyytäjänkadun Hernesaaressa ja Hyttitien Malmin lentokentän vieressä. Normaalisti kulkisin tällaisiin kohteisiin joukkoliikenteellä kirjaa lukien tai ehkä pyörällä, mutta nyt tilanne on se, että tarpeettomia joukkoliikennematkoja kehotetaan välttämään (ja nämä ovat kyllä tässä katsannossa tarpeettomia joukkoliikennematkoja) ja pyöräni on huollossa. Jäljelle jäävät jalat. Olen juossut. (Ja kiertänyt kaikki vastaantulijat ja ohitettavat kaukaa.)

Hylkeenpyytäjänkatu oli eräänlaista lämmittelyä. Matkasta Harjusta Hernesaareen ja takaisin kertyi noin kymmenen kilometrin lenkki (tai jos karttaa katsoo, ehkä jonkin tyyppinen keppi, jonka päässä on suippo silmukka). Itse katu oli hiljainen kuin myös kaikki kadut matkan varrella. Sää ei vielä ollut samalla tavoin ulkoiluun kannustava, joten kadun eteläpäässä sijaitsevassa Eiranrannassakaan ei näkynyt vielä sellaista elämää kuin kuulemani mukaan viime päivinä on näkynyt.

Aavan meren tällä puolen on hiljainen Hylkeenpyytäjänkatu.

Tämä ei tietysti ole enää näinä aikoina ainutlaatuista, mutta Hylkeenpyytäjänkatu risteää peräti kolmen sellaisen kadun kanssa, jotka olen jo viime vuosien aikana ehtinyt kävellä. Aakkojärjestyksessä nämä kadut ovat Birgittalaiskatu, Eiranranta, Hernesaarenkatu ja Hernesaarenranta.

Tältä näytti Eiranrannan varressa syyskuun alussa 2017, vanhan maailman aikaan.

Hyttitie on pienteollisuuskohteineen osin sitä samaa kuin sen pohjoispuolella sijaitseva Tattarisuo, ehkä pienellä toimistotilatwistillä. Asukkaita Hyttitiellä ei tietenkään ole. Vähän viheliäisessä vesisateessa tuntui, että koko kadunvarsi on rakennettu koettavaksi tällaisilla säillä.

Esimerkiksi tällaista on Hyttitien päässä.

Hyttitiestä tuli minulle sikäli merkittävä katu, että sinne mennessäni ja sieltä palatessani juoksin yhteensä runsaat 21 kilometriä – pisin lenkkini sitten vuoden 2014, ja ensimmäinen kerta, kun juoksen niin pitkästi kilpailutilanteen ulkopuolella. Niitä kilpailutilanteitakin on ollut elämässä vain kolme: vuonna 2004 puolimaraton Hämeenlinnassa, vuonna 2009 puolimaraton Hämeenlinnassa ja vuonna 2014 puolimaraton Itä-Lontoossa. Ne juoksin kesällä, tämän sen sijaan kevättalvi-illan vesisateessa kaiken maailman arabioita ja pihlajamäkiä läpäisten.

***

Seuraavalle kadulle en ole kuitenkaan vielä tohtinut lähteä – jos ehkä jaksaisinkin juosta vielä puolimaratoniakin pidempään, pohkeni ja reiteni eivät aavisteluni mukaan pitäisi siitä. Seuraava katu on nimittäin Puistolassa sijaitseva Hyttyspolku, joka nimensä mukaisesti on kaduksi todellinen nysä. Sitä varten vaaditaan kuitenkin yli 11 kilometrin siirtymä, johon en ole valmis ennen kuin olen saanut pyöräni takaisin huollosta.

Juokseminen on jatkunut myös eilen ja tänään, kaikkia ihmiskontakteja vältellen totta kai. Siksi olen juossut mahdollisimman tyhjien katujen varsia, sellaisissa paikoissa, joissa ihmiset eivät tavallisesti todellakaan ulkoile. Esimerkiksi Teollisuuskadulla ja Itä-Pasilan katutasossa, jotka ovat normaaleinakin viikonloppuina hiljaisina, eivätkä poikkeusajat tee poikkeusta. Yhtäkkiä Ratamestarinkadussa – työpaikkani ja useampi usein työpäiväni aikana käyttämäni lounasruokala sijaitsevat sen varrella – oli jotain muutakin arvokasta kuin totaalisen arkinen funktionaalisuus.

Viikonloppulenkillä Itä-Pasilassa: ei ihmisiä, ei huolia.

Tänä viikonloppuna olen juoksulenkeilläni kulkenut työpaikkani ohi laskujeni mukaan kolmesti, ja voin taata, etten normaalisti käytä viikonloppujani tällaiseen. Erikoiset ajat ajavat erikoisiin tekoihin.