Landbo on kaukana laitakaupungin takana, ja vain moottoritien humina rikkoo luonnonrauhan – sitten selvisi jotain yllättävää

Yksi äänimaisema on Helsingin seudulla ylitse muiden: jatkuva humina tai kohina, miten sitä tykkääkään kutsua. Talven kuukausina tuo ääni voimistuu.

Toisissa paikoissa tämä ääni kuuluu toisia voimakkaampana. Toisissa paikoissa se oikein hyppää korvaan, kun muut aistihavainnot eivät anna kerta kaikkiaan mitään tukea sille, mitä kuultavaksi kantautuu. Niin on etenkin yhdessä Helsingin itäisimmistä asutuskeskittymistä. Siellä, melkein maaseudun rauhassa ja sangen lähellä Sipoonkorven kansallispuiston rajaa, keskellä kovin monimuotoisia uudehkoja omakotitaloja, voi kuulla tuota ääntä. Kun oikein keskittyy, on vaikea keskittyä muuhun.

Tuo asutuskeskittymä on nimeltään Landbo, ja äänenlähde on muutamansadan metrin päässä sijaitseva Porvoonväylä.

Landbo alkaa tästä.

***

Helsingin osa-alueiden joukossa Landbo on todellinen erikoisuus. Siihen on monta syytä.

Ensinnäkin Landbo on alun perin rakennettu osaksi Sipoon kuntaa, mutta kuten muutkin ympäröivät lounaissipoolaiset alueet, se liitettiin Helsingin kaupunkiin 1.1.2009. Tuosta liitoksesta on kulunut miltei 12 vuotta, mutta Landbo sekä oli silloin että on yhä noiden liitosalueiden tiheimmin asuttu alue. Ei kuitenkaan kannata alkaa määritelmän hämätä: ei ole silti kyse tiheästi asutusta alueesta. Muut Sipoosta Helsinkiin liitetyt alueet ovat edelleen täyttä maaseutua, mutta Landbossa sentään tontit rajautuvat toisiinsa. Taajaman määritelmä täyttyy.

Lisäksi Landbo on alue, jossa omakotitaloja alueelle rakentaneet asukkaat ovat saaneet tehdä taloistaan sellaisia kuin ovat halunneet. Tyypillisesti tämänkaltaisten alueiden talojen koot ja värit on tarkasti määritelty kaavassa, mutta Landbossa niin ei ollut. Niinpä Landbossa on taloja ja pihoja moneen lähtöön.

Kaikkein kummallisinta Landbossa on silti sijainti. Alueen palveluihin lukeutuvat muutama bussipysäkki, jätteidenkierrätyspiste sekä päiväkoti, jossa on suomen- ja ruotsinkieliset ryhmät. Lähimpään kauppaan on melkein 4 kilometriä (ja ylikin, jos matkan aloittaa Landbon perimmäisestä nurkasta). Kuuma moottoritie on kuitenkin paljon lähempänä, vain 500 metrin matkan päässä Landbon taajamanrajalta.

Landbossa tapahtuu (ei tapahdu).

Wikipediakin tietää, että Landbolla on oma moottoritieliittymä, numeroltaan 54. Se on oikein sopivaa. Landbo on autoilevan ihmisen valinta.

***

Saavuimme Landbohon runsaat kaksi viikkoa sitten kaikesta huolimatta bussilla. Autohan sekin totta puhuen on, mutta en ajanut sitä itse. Syyn tietysti tiedättekin: oli katuja käveltävänä, Isoniitty-alkuisia sellaisia. Tämä nimen määriteosa onkin hieman erikoisempaa laatua sikäli, että nimeä on käytetty kahdessa aivan eri pääkaupungin sijainnissa. Isonniitynkatu sentään sijaitsee vielä ihan ihmisten ilmoilla Kumpulassa, mutta nämä kolme muuta, Isonniitynkuja, -polku ja -tie, Helsingin äärimmäisessä idässä.

Landbo (ei kuvassa).

Se tarkoitti myös sitä, että tarvittiin aikaa paikalle selviämiseen. Oli sunnuntai, ja matkantekovälineenä palveli bussin numero 93K ohella metro. Menomatkalla vaihto Puotilassa, paluumatkalla Itäkeskuksessa.

Isonniityntie on Landbon pääkatuja. Kun käännytään Knutersintieltä Landbohon, Isonniityntie alkaa heti kättelyssä. Se nousee ylämäkeen – Landbossa on korkeuseroja ja rutkasti rinteeseen rakennettuja taloja. Isonniityntien varresta sitten erkanevat metsää kohti työntyvät Isonniitynkuja ja Isonniitynpolku. Molemmat lienevät määritelmällisesti kaikkein selvimmin kujia, vaikka vain toinen niistä on sellainen nimeltään.

Isonniitynkadun varressa on kaikenlaisia kattoja.

Aitoja ja autoja.

Landbolainen talo.

***

Olen pitänyt Landbota erikoisena ja epäilyttävänä paikkana siitä asti kun olen paikasta ensi kerran kuullut. Ihmekös tuo toisaalta. Alue näyttäytyy näin ulkopuoliselle siten, että Landbohon muutetaan muiden ihmisten häiriöistä ja hälystä eroon päästäkseen (moottoritien ääntä ei lasketa hälyksi). Tästä syystä tuntuu myös siltä, että helsinkiläinen – ei siis Sipoon liitosalue -helsinkiläinen vaan kantakaupunkilainen lähijunantuoma – ei ole tänne täysin tervetullut talsimaan. Ei etenkään niille kahdelle umpikujalle, jotka Isonniityntiestä erkanevat.

No, talsittua kuitenkin tuli ja hiljaista oli. Joitain polkupyörällä tai kävellen kulkevia esiteinejä ja pari satunnaista koiranulkoiluttajaa tuli vastaan. Kohtaamishetkellä loin katseeni asfalttiin, kuten tapoihin kuuluu.

Lopulta Landbossa oli jotain kovin tuttua: tunnelma itse asiassa vastasi hyvin paljon sellaista 1990-2000-luvulla rakennettua geneeristä pientaloaluetta Uudellamaalla, vaikka lähemmällä tarkastelulla Landbo ei ole geneerinen. Talojen tyylissä on saanut ottaa taiteellisia vapauksia, mutta tunnelma on silti ehtaa pientaloaluetta kaupungin laitamilla. Ihan niin kuin Järvenpäässä, jossa satuin kasvamaan.

Landbo vain asettaa tälle ”kaupungin laitamalle” ihan uuden standardin. On ikään kuin hypätty yli laidan.

Advertisement

Suomen kunnat: Alajärvi, outo savolainen Etelä-Pohjanmaalla

Olin kyllä alusta asti tietoinen riskeistä: Alajärvelle lähtevän bussin ja Seinäjoelle saapuvan junan välillä olisi vaihtoaikaa 40 minuuttia, ja elettäisiin marraskuun viimeistä perjantaita. Kuten tiedämme, säät voivat talvikaudella yllättää ja vaihteet jäätyä. Tämä riski tietenkin toteutui: bussin lähtöön oli 10 minuuttia aikaa, mutta juna seisoi seisomistaan Seinäjoen eteläpuolella pätkivien internet- ja puhelinyhteyksien päässä.

Suuri visioni oli, että voisin odotuttaa Seinäjoelta lähtevää linja-autoa joillain minuuteilla, jos vain mitenkään saisin yhteyden auton kuljettajaan. Tämä ei onnistunut. Matkahuollon asiakaspalvelu kuitenkin vinkkasi, että kannattaa puhua konduktööreille. Sen tein, ja lopulta tuloksena oli VR:n antama taksikortti karannutta bussikyytiä korvaamaan.

Siinä rytäkässä junakin nytkähti liikkeelle – junan kuljettaja oli ensin käynyt koputtelemassa vaihdetta lumihangessa – ja saavuimme Seinäjoelle lopulta 50 minuuttia aikataulusta myöhässä. Sen jälkeen Kaikki nämä kadut pääsi istumaan Fordin takapenkille 80 kilometrin matkan kahdella eri valtatiellä kuin tärkeä virkamies ikään.

Seinäjoella 50 minuuttia myöhemmin kuin piti. Junassa oli hirvittävästi joukkuevoimistelijoita, ja niin oli lopulta paluumatkallakin.

***

Taksin ikkunassa vilahteli pohjalaisia paikannimiä, sellaisia kuin Hippi, Veneskoski ja Ruha. Kuulemma pidemmät kyydit Seinäjoelta ovat toisinaan niitä, joissa ihminen on astunut junasta tupakalle ja unohtunut sinne. Sitten on otettu alle pirssi ja menty Kokkolaan, Ylivieskaan tai Tampereelle etsimään junaan jääneitä matkatavaroita ja -kavereita.

Nyt mentiin kuitenkin Alajärvelle. Taksi kurvasi hotellin pihaan, ja astuimme ulos ja lopulta sisään rakennukseen, majapaikkaamme, Alvariiniin. Kyseessä oli hotellin, ravintolan, baarin ja keilahallin yhdistelmä. Hybridimäinen oli myös tunnelma: se sisälsi opettajaporukan pikkujoulua, seinällä vilkkuvia alkoholimainoksia, joululauluja, vastaanotto- ja baaritiskin sekä tiettyä eloisuutta. Kontrasti Alajärven keskustaan, jossa kirpeässä perjantai-illan pakkasessa kuljeskeli ympäriinsä muutama pieni teiniporukka uskonnollisen nuorisotilan liepeillä, oli merkittävä. Se oli kuin kohtaus Twin Peaksista: saapuminen syrjäiseen provinssikaupunkiin, jonka ainoassa hotellissa kaikki on jotenkin vinksallaan.

Hotelli Alvariinin pihassa on tarjolla Alajärven kartta. Viime viikonlopun sää oli suorastaan jouluinen.

Vasemmalla hotelli-ravintola-keilahalli Alvariini. Oikealla liikenneympyrä Keskuskadun ja Järvikadun risteyksessä. Alajärven keskustan tietämillä on kokonaiset neljä liikenneympyrää.

Sen sekä perjantai- että lauantai-ilta osoittivat, että ulospano voi hämätä. Lauantai-iltana hotellin ravintolassa oli tarjolla joulupöytä, ja uskonnolliset joululaulut säestivät baarin puolella alkoholimainosten edelleen vilkkuessa äänetöntä televisiolähetystä jalkapallon miesten EM-kisojen lohkoarvonnasta. Mikään ravintola ei silti ollut niin vilkas kuin ABC, joka kerää paitsi Alajärven myös naapurikuntien väkeä ulos syömään, ja kerää sitä merkittävän paljon.

Alajärven ABC:llä oli runsaasti lapsiperheitä syömässä. Yksinäisille oli tarjolla toissapäiväinen maakuntalehti.

Elämää oli myös Alajärven uimahallin miesten saunassa sunnuntaina. Siellä sain kuulla Järviseudun murteella kerrottuja juttuja Alajärven Ankkurien pesäpallojaoston pohjattomasta rahantarpeesta, mikä aiheuttaa tiettyä kassavajetta seuran lentopalloilijoille. Alajärven kokoisen kaupungin urheilupiireissä vaikuttaa jos nyt ei kuohuvan, niin ainakin hieman ujosti pinnan alla kuplivan.

***

Minä olen käynyt Alajärvellä aiemmin ainakin neljästi – kolmesti pesäpallo-ottelussa ja pari vuotta sitten viimeksi muuten vaan ilman ennakkovalmistautumista ja autolla (näimme ohimennen kirkon ja hautausmaan). Alajärveen on aina liittynyt mystiikkaa, ennen muuta kielen takia. Kuten olen joskus tässäkin blogissa tainnut mainita, Suomen jyrkimmän murrerajan on arveltu sijaitsevan Lapuan ja Alajärven-Lappajärven välillä, ja siinä kohtaa eteläpohjalaismurre vaihtuu savolaiseksi. Minulla on runsaasti kokemusta tuon murrerajan länsi-, siis pohjalaiselta puolelta, mistä sukuni on pitkälti peräisin. Murrerajan itäpuoli sen sijaan on kummallinen ja tuntematon. Puhutaan savolaiskiilasta: 1500-luvulla savolaiset saapuivat idästä Pohjanmaalle, asettuivat paikoilleen ja jättivät paikalle kielen. Niinpä nykyäänkin Alajärvellä mennään mehtään ja kahtotaan. (Tässä muuten kiinnostuneille hyvin mielenkiintoinen artikkeli Järviseudun kummallisesta savolaiskielestä. Het sitte maitova!)

Ensimmäistä kertaa Alajärvellä, heinäkuussa 1996 Ankkureiden pelissä. Minä olen tuo 12-vuotias poika Jaakon Hallin mainoksen vasemmalla puolella.

Alajärvellä on myös maine, jota on vaikea pitää mairittelevana. Aina luotettava Suomi24-keskustelupalsta sisältää muutamankin keskusteluketjun, jossa puhutaan Alajärven uskonnollisuudesta ja sisäänpäinlämpiävyydestä. Jotkut sanovat, että uskottomia kiusataan koulussa ja niille sanotaan, ettei ne pääse taivaaseen. (Yksi Alajärven uskonnollisiin yhteisöihin nuorempana kuuluneista on muuten musiikintekijä Mikko Joensuu, joka sittemmin luopui uskostaa ja purki aiheen Amen-trilogiaksi, jonka kuuntelemista suosittelen kaikille. Lisätietoa mm. tässä Rumban vanhassa jutussa.) Sellaistakin on korviini kantautunut, että Alajärvi nyt vain kerta kaikkiaan on outo ja epämääräinen paikka, jossa tapahtuu outoja ja epämääräisiä asioita.

Kuortane on naapurikunta, mutta Jyväskylä on vielä Alajärveltä kaukana. Murteellisesti Alajärvi on kuitenkin selvästi lähempänä Jyväskylää.

Mutta minusta Alajärvi ei ollut epämääräinen tai huono (outo se kyllä oli). Pikemminkin se oli kiinnostava, hyvin kiinnostava. Tekemistä riitti juuri sopivasti: niin, että tekemiseen ei ollut painetta, tyhjää ja rentoa olemista oli paljon ja öisin nukutti sikeästi.

***

Kaikissa Suomen kunnissa ei missään nimessä ole nähtävyyksiä, mutta Alajärvellä niitä on, ja vieläpä Suomen mittakaavassa kohtalaisen merkittäviä. Merkittävin Alajärven nähtävyyksistä lienee kokoelma Alvar Aallon tai hänen arkkitehtitoimistonsa piirtämiä rakennuksia. Jos nimittäin jokin Suomen kaupungeista on Alvar Aallon kaupunki, niin se taitaa olla Alajärvi. Siellä sijaitsee myös Alvar Aallon ensimmäinen julkinen työ, Nuorisoseurantalo (entinen Suojeluskuntatalo), joka on valmistunut vuonna 1919. Lisäksi Alajärvellä sijaitsee Aallon arkkitehtitoimiston viimeinen työ, Alajärven kaupunginkirjasto (1991, Heikki Tarkka), joka perustuu Aallon hahmotelmaan vuodelta 1966. Samoilla seuduilla sijaitsee myös Alajärven kirkko eli Gabrielin kirkko, joka on itsensä Carl-Ludvig Engelin piirtämä.

Nuorisoseurantalo Alajärvellä on Alvar Aallon ensimmäinen julkinen työ.

Aallon kaupungintalo ja Engelin kirkko sulassa sovussa.

Alajärven hautausmaa sijaitsee kauniissa paikassa, Alajärven rannassa.

Alajärvellä sijaitsee myös Nelimarkka-museo, joka on Etelä-Pohjanmaan aluetaidemuseo. Sillä statuksellaan museo on kovassa seurassa: muut Suomen 15 aluetaidemuseota ovat maakuntiensa keskuspaikoissa (esim. Helsingin taidemuseo HAM tai Kuopion taidemuseo). En ole perinteisesti suuremmin välittänyt taidemuseoista, mutta tässäkin taidamme elää tiettyä murrosvaihetta. Alajärvellä tuli tehtyä yhteensä noin 8,5 kilometrin kävelyretki Alajärven keskustaajamasta maaseudun puolelle (neljä kilometriä sinne, neljä takaisin, paluumatkalla kirpputorille ostamaan Alajärven Ankkureiden verkkatakki ja kahville ABC:lle). Olimme museon ainoat asiakkaat, minkä myötä myös Nelimarkka-leivos ja kahvi jäivät tällä kertaa saamatta. Itse museo oli kuitenkin avoinna ja kiinnostava. Museo esitteli Alajärvelle asettuneen taiteilijan Eero Nelimarkan elämäntarinaa ja -töitä. Nelimarkka asui elämänsä aikana myös Helsingissä (mm. Oulunkylässä ja Käpylässä) ja silloisessa naapurikunnassa Huopalahdessa. Niissä paikoissa olen tietysti minäkin tämän tästä kulkenut.

Logististen rajoitteiden vuoksi Alajärven toinen taajama, liitoskunta Lehtimäen keskus vajaan 30 kilometrin päässä etelässä, jäi tällä kertaa kokematta. Kuntaliitosbuumi ehti tuon verran ravistella myös Järviseutua vuosituhannen ensimmäisellä kymmenluvulla, mutta ei sentään enempää (ainakaan vielä, vaikka takavuosina liitospuheita myös Vimpelin ja Alajärven ja jopa Evijärven kanssa on ollut vireillä). Toinen paikka, jossa olisin paremmissa logistisissa olosuhteissa halunnut vierailla, olisi ollut Kuolema. Sen taidan kohdata joskus myöhemmin.

Ysiviis ja glitteriä

Ysiviis on myyttinen vuosi. Miksipä ei olisi. Sen vuoden toukokuussa tamperelainen Timo Jutila, 31, liukui luistimet jalassaan hieman hervottomasti puolittaisessa polviasennossa nyrkkiin puristettuja käsiään nykien Tukholman Johanneshovin kaupunginosassa, kun hän yhtäkkiä tunsi, kuinka nuorempi kollega tarttuu kiinni takaapäin. Lopulta kaksikko, Jutila ja Janne Niinimaa, kellahti jäänpintaan, pöllämystyneenä hetken erikoisuudesta. Olihan ympärillä kuitenkin melkein 15 000 ihmistä seuraamassa, mitä kaverukset puuhastelevat.

Ysiviis on myös myyttinen bussilinja, tai ainakin voi olla. Riippuu kai, keneltä kysyy. Itse matkustin sillä ensimmäistä kertaa toissa päivänä – Itäkeskuksen metroaseman bussiterminaalin laiturista numero kymmenen aina Helytien pysäkille asti.

Linjan 95 linja-autossa on tunnelmaa.

Bussin jälkeen oli poutasää.

Miksi juuri Helytielle (ruots. Glittervägen)? Ilmeinen syy on se, että tämä katu nyt sattui olemaan vuorossa. Oleellisempaa on kysyä, miksi juuri Helytie on tekstin arvoinen.

Syynä on se, että olin toissa päivän aamuna vieraana Radio Helsingin aamuohjelmassa, missä päädyin lupaamaan kirjoittavani pikku reportaasin Helytiestä. Olihan se seuraava katuni. Ja tässä sitä nyt ollaan.

(kävelemään) lähtö on lähellä

Helytie on, kuten moni muukin kaupungin nimistä, ryhmänimi. Vartiokylässä ryhmänimien teemoina on asusteiden lisäksi myös Etelä-Karjalan tai Kymenlaakson paikannimiä ja luonnonkukkia. Kuten myös muualla, Vartiokylässäkään ei riittänyt maantieteellisesti perusteltuja nimiä kaikille geneerisille pientaloalueen kadunpätkille, kun oli asemakaavojen aika. Vartiokylä liitettiin Helsinkiin vuonna 1946, ja nimeämisurakan ja kaavoituksen yhteydessä on kyllä käännetty kiviä vuodesta 1949 alkaen – mutta niitä kiviä ei vain ole ollut tarpeeksi. Kiviportintien, Huhtasuontien ja muutaman muun nimen ohella katukyltit ovat täynnä ahdekaunokkeja, valkealoita, käätyjä ja solkia.

Vartiokylä, ruotsiksi Botby, on sinänsä historiallinen paikka. Botby on yksi niistä Helsingin nykyisellä alueella sijainneesta kylistä, jotka ovat olleet olemassa jo keskiajalla. 1900-luvulla seudulle alkoi muodostua huvila-asutusta, ja kaavoitetuksi esikaupungiksi Vartiokylä alkoi muuttua käytännössä 1950-luvulla.

Mitä Vartiokylään tulee, se on taas kerran yksi esimerkki Helsingin hivenen hämäävistä kaupunginosannimistä (joista olen puhunut aiemminkin). Ainakin itselleni Vartiokylä on tavannut olla se alue, joka koostuu Kiviportintien ympäristöstä ja vastaavankaltaisesta alueesta samalla kohdin Itäväylän toisella puolella. Tosiasiassa puhumme tällöin vain Vartioharjusta. Vartiokylään kuuluvat virallisesti myös sellaiset alueet kuin Puotila, Puotinharju, Itäkeskus, Marjaniemi, Roihupelto ja Myllypuro.

XX

Helytien käveleminen oli tyypillistä esikaupunkiastelua. Kadunvarressa oli omakotitaloja, joiden pihoissa oli auto tai autoja tai ainakin paikka autoille. Kehä I:n liikenteen jyly kuuluu vaimeana, kun oikein kuuntelee. Helytie päättyy kääntöpaikkaan, mutta jalankulkija tai pyöräilijä voi jatkaa matkaansa huoletta sähkölinjan alla kulkevalle Mustapurontaival-nimiselle kevyenliikenteenväylälle.

Helytie päättyy. Näkymä takaisin Helytielle.

Jos nyt ihan rehellinen olen, niin Helytie ei ole likipitäenkään jännittävin tai kiinnostavin kulkemani katu, mutta jo tekstin alussa mainittua Timo Jutilaa mukaillakseni voin todeta, että ”no kyllä se on katu, joo”*.

* https://www.youtube.com/watch?v=XgFwrvT_rBQ

Metro vie kauemmas, kadut eivät kadonneet

Marraskuu on melkein ohi, enkä oikein ole edes sisäistänyt sitä. Syksy oli pitkälti siinä. Marraskuutani ovat leimanneet lähinnä työhön liittyvät kiireet, joihin eräs Matinkylään avattu maanalainen rata oransseine junineen ei ole lainkaan osaton.

Kaupungissa on kuitenkin ollut katuja myös marraskuussa, ja joitain niistä olen kulkenutkin. Kuukauden seitsemäntenä päivänä vuorossa olivat Erottaja, Erottajankatu ja Erottajantunneli. Oli tiistai-ilta ja pimeää mutta ei niin pimeää kuin toisina marraskuun iltoina.

Muistin taas, kuinka hienoa ja kaunista Helsingin keskusta-alueella parhaimmillaan on: rakennuksia, puistoja (kuten Dianapuisto Kolmikulmassa), raitiovaunuja (kuten linjat 3, 6 ja 10) ja kivijalkaliikkeitä. Kävi kuten katuja kävellessä usein käy: paikat näyttävät hienoilta ja päässä pyörivät ajatukset ovat sikäli silppuisia, ettei niitä oikein jälkeenpäin muista.

Erottajantunneli on tästä Erottaja-kolmikosta erikoisin tapaus. Erottajantunneli on nimetty Helsingin kaupungin karttapalvelun mukaan ”liiketiloja sisältävän väestönsuojan osoitenimeksi”. Harmillista kyllä tila on nykyään yksityisen pysäköintilaitoksen käytössä, ja sisäänkäynti Erottajankadun, Bulevardin, Mannerheimintien ja Eteläesplanadin risteyksessä on lukittu kaikilta muilta paitsi laitokseen autonsa pysäköineiltä.

Erottajantunnelihan se siellä.

Se on kertakaikkisen mitätön rakennus risteyksen keskellä, mutta samalla se on arkkitehti Alvar Aallon ensimmäinen julkinen työ Helsingissä, mikä tietenkin on merkittävää. Aalto oli voittanut alueen suunnittelusta järjestetyn arkkitehtikilpailun suunnitelmallaan Hurra för den lilla skillnaden vuonna 1941 (on kertonut muun muassa Yle), mutta lopulta suunnitelmasta toteutettiin vain pieni osa, pelkkä epäseremoniallinen väestönsuojan sisäänkäynti Helsingin olympialaisia edeltävänä vuonna 1951.

Kun seuraavana aamuna heräsin ja luin Helsingin Sanomia, siellä kerrottiin, että tasan 75 vuotta aiemmin Yrjönkadun, Roobertinkadun (nyk. Iso ja Pieni Roobertinkatu) ja Erottajankadun risteykseen putosi neuvostoliittolainen pommi, ja 51 kuoli ja 120 haavoittui. Kun minä kuljin paikan ohi 74 vuotta ja 364 päivää myöhemmin, en ollenkaan tajunnut asiaa. Ehkä ihailin uutta McDonald’sin paikalle avautunutta ravintolaa juuri siinä rakennuksessa, joka oli ottanut kaikkein kovimmat osumat.

Poikkeusinfon tekeminen raitiovaunulinjoille silloin Roobertinkatua kulkeneille ratikoille saattoi tässä tilanteessa olla varsin pieni murhe. 8.11.1942 Yrjönkadun ja Roobertinkadun risteys oli tyystin runneltu, ja kuvan kulmassa näkyvässä liiketilassa on sittemmin ollut muun muassa McDonald’s, vaan ei ole enää sitäkään. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo

Päivää vajaat 75 vuotta myöhemmin meininki oli kohtalaisen rauhallinen ja kuva kieltämättä heikosti valottunut.

En minä ollut tullut ajatelleeksi sitäkään, mistä Erottaja itse asiassa on saanut nimensä. Nimien taustalla on Helsingin karttapalvelun mukaan se, että Erottaja ja Erottajankatu erottivat varsinaista Helsingin kaupunkia niin kutsutusta Uudenmaan esikaupungista. Ruotsinkielinen nimi Skillnaden on ollut olemassa jo vuonna 1820. Silloin Helsinki päättyi tähän.

***

Toinen viime aikojen mieleenpainunut kävelyiltama sijoittui idemmäs. Raskaan työviikon päätteeksi, tai oikeastaan tässä tapauksessa kesken työviikon, perjantai-iltana 17.11., kuljin bussilla 58 työpaikaltani Herttoniemen yritysalueelle ja aloin kävellä kohti Länsi-Herttoniemeä. Matkan varrella pysähdyin tuijottelemaan metroradan alittavan tunnelin seiniä.

I Should Live in Salt ei kyllä ole suosikkikappaleitani The National -yhtyeen tuotannosta, mutta sillä kappaleella ylitetään kuvatekstikynnys peräti heittämällä. The National on (vähintäänkin ollut) loistava yhtye. Tämän kuvan yläpuolelta kulkee metrorata.

Lopulta pääsin Eränkävijäntorille. Maleksin aukion ympäri ja otin kuvan.

…enkä mitä tahansa kuvaa vaan kuvan bussipysäkin otsalaudasta.

Sitten kuljin Herttoniemen metroasemalle ja hetken mielijohteesta menin laiturialueelle katsomaan junien kulkua. Herttoniemen asemalla ei koskaan ole lämmin, ei varsinkaan marraskuussa eikä etenkään tuona iltana. Mutta vaikka ilma asemalla olikin tavanomaisen ytimiinkäyvä, tunnelma oli vähän epätodellinen. Ihmiset matkustivat siten kuin ihmiset aina matkustavat. Harva heistä ehkä tuli ajatelleeksi, että tämän illan jälkeen junien keuloissa ei enää koskaan lukisi ”Ruoholahti/Gräsviken”. Tai mistä minä tiedän – ei tätä ajattelua minustakaan varsinaisesti ulospäin nähnyt.

Jotakuinkin kymmenen tuntia myöhemmin istuin kodin eteisessä laittamassa kenkiä jalkaan ja näin tablettini välityksellä, kuinka historian ensimmäinen Espoon-metrojuna aloitti kulkunsa Matinkylän asemalta yhdeksää yli viisi. Minä kävelin suoraa lähetystä mobiililaitteesta tuijottaen Sörnäisten asemalle, jossa nousin sen saman, kieltämättä jo hikiseksi ja alkoholinkatkuiseksi muuttuneen juhlajunan kyytiin.

Uuden maailman ensi näky. Junilla on oudot määränpäät.

Se juna kuljetti minut takaisin Herttoniemeen, ja niin istuin seuraavat tunnit katsomassa junien kulkua metroradan yllä. Se päivä oli jännittävä.