Elimäenkatu aidan takaa

Edellisessä blogimerkinnässäni jo hieman vihjailin, että seuraavalla kadunkävelykerralla olisi mukana aika yllättävää seuraa. Olikin.

Katu oli Elimäenkatu ja aika yllättävä seura Helsingin Sanomien toimittaja ja kuvaaja. Minun tarkoitukseni oli kävellä, toimittajan havainnoida ja haastatella, kuvaajan kuvata. Olimme sopineet tapaamisen kolmen viikon takaiseksi lauantai-iltapäiväksi Sturenkadun ja Elimäenkadun risteykseen. Satoi vettä.

Aiemmilla kerroilla en ole juuri edes kulkenut kaikkia näitä katuja muiden kanssa. Itse asiassa seurassani oli kadunkeruussa tätä ennen kulkenut vain yksi ihminen, ja hänkin vain noin kolmesti. Ei niin että olisin karttanut seuraa – tämä harrastus nyt vain sattuu onnistumaan hyvin helposti ilman sosiaalista elementtiä.

***

Kun siinä sitten seisoin Sturenkadun ja Elimäenkadun kulmassa journalisteja odotellen, minua jännitti. Uusissa tilanteissa tapaa käydä niin.

Juttukeikoilla olen ollut elämässäni lukuisat kerrat, mutta päinvastaisessa roolissa, ja siitä on jo vähän aikaa. Olen siirtynyt ”aidan toiselle puolelle”, kuten alan piireissä tavataan sanoa. Toimittajanakin nämä tilanteet tapasivat kyllä jännittää, ja muistanpa joskus hermostuksissani jopa miettineeni, että olisipa rentoa olla vain haastateltavana. No, nyt sellainen hetki oli koittamassa, ja silti hivenen kuumotti.

Tarkoituksena kun oli vielä käsitellä asiaa, joka oli mitä suurimmassa määrin henkilökohtainen: katujen käveleminen aakkosjärjestyksessä. Sanomattakin on selvää (mutta sanon silti), että tämänkaltaisissa hommissa pitää jo vähän avatakin itseään.

***

Lopulta kolmikkomme oli koossa, minä, toimittaja Antti Tiainen ja kuvaaja Juhani Niiranen. Jännityskin hälveni. Tilanne tuntui peräti luontevalta. Nappasin kuvan katukyltistä, kuten aina aluksi teen (jos sellaisen vain kadun alusta löydän): Elimäenkatu, Elimägatan, ja samalla Juhani kuvasi, kuinka kuvasin. Sitten ryhdyimme kävelyyn.

IMG_1975.jpg

Kuvasta vasemmalle sijaitsi Helsingin Sanomien valokuvaaja Juhani Niiranen, mutta vähätpä olisitte siitäkään ilman tätä kuvatekstiä tienneet.

Elimäenkadussa ei ole mitään kovin ihmeellistä, mutta samalla siinä nimenomaan on. Katu on Vallilan nauhaikkunaisen ja punatiilisen yritysalueen selkäranka, jota ammattikuljettajat ja muut runsaasti autoilevat käyttävät oikoreittinään Mäkelänkadulta Sturenkadulle ohi matkaa ikävästi hidastavien liikennevalojen. Se on myös katu, jonka varresta saa viikonloppujen ja iltojen tunteina etsimällä etsiä elämää. Antti laskikin vastaantulijoita ja kadunvarren lounaspaikkojen määrää. Sillä lounaspaikkoja kadulla todella riittää, minäkin olen käynyt niistä ainakin kolmessa. Sen lisäksi kadussa on aimo annos mitäänsanomattomuutta ja silti kohtia, joita huomasin nyt vasta ensimmäistä kertaa.

Tämä vallilalainen katu on käynyt minulle tutuksi jo vuosien takaa. Satuin asumaan aivan Elimäenkadun lähellä vuonna 2007, ja silloin – kuten nyttemminkin – useat arkiset reittini kulkivat kadun kautta. Ensimmäistä kertaa en kuitenkaan muista. Joskus minua suorastaan harmittaa, kuinka vähän pystyn palauttamaan mieleeni, miltä Helsinki tuntui syksyllä 2004. Silloin olin 20-vuotias ja vasta muuttanut kaupunkiin. Miltä tuntui ensi kertaa kulkea Kalliossa tai oppia raitiovaunujen reittejä? Sen kyllä muistan, että sinä syksynä eräänä syksyisenä perjantai-iltana varta vasten matkustin metrolla Vuosaareen, koska en ollut koskaan käynyt Vuosaaressa ja olin matkustanut metrollakin verraten harvoin.

Sitten yhtäkkiä, kuukausien ja vuosien jälkeen, ympärillä on turhan helposti hahmotettava verkosto kaikkea tuttua. Se oli jopa hieman ikävystyttävää, mutta sitten ymmärsin käydä katujen kimppuun.

On paljastunut, että Helsingissä on yhä runsaasti kolkkia, joita en varsinaisesti tunne. Sitten on olemassa kolkkia, jotka tunnen niin, etten enää eksy, jos satun kulkemaan kartatta. Ja sitten on vielä olemassa kolkkia, joista osaan kertoa merkittävän määrän yksityiskohtia. Elimäenkatu kuuluu juuri siihen kategoriaan, mutta silti se yhä oli vähän vieras. Kaupunkihan nimittäin muuttuu: se on erilainen päivällä ja illalla, viikolla ja viikonloppuna, kesällä ja talvella – tai vuonna 2017 ja 2007.

HKMS000005_km002mpn.jpg

…tai vuonna 1983. Elimäenkatu alkaa kuvan oikeasta reunasta ja kulkee siitä vasemmalle yläviistoon. Katu on yhä paikallaan, mutta moni talo on sittemmin vaihtunut toiseksi. Kuva: Scan-Foto / Helsingin kaupunginmuseo (helsinkikuvia.fi)

***

Helsingin kadunnimistön yksi erikoisuus on, että kuntien ja pitäjien – ylipäätään Suomen maantieteen – mukaan on nimetty aivan hirvittävä määrä katuja. Vallila on sellaisia nimeämisperusteita täynnä: Elimäen lisäksi nimiä kaduille ovat antaneet sijainnit Eurasta Hauholle, Mäntsälästä Virroille ja Päijänteeltä Puijolle. Hämmennystä aiheuttaa, että moinen villitys on aikain saatossa vallannut myös Kumpulan (mm. Aavasaksa, Liminka), Koskelan (mm. Artjärvi, Nastola), Munkkivuoren (mm. Pori, Rauma, Ulvila), Ruskeasuon (mm. Tenhola, Kisko, Parainen), Alppiharjun (mm. Porvoo, Siuntio, Kotka), tietyllä rajauksella jopa Pihlajiston (mm. Aulanko, Tiirismaa, Hattelmala) ja kaiken kukkuraksi vielä Vartiokylän (mm. Valkeala, Karhula). Ole siinä sitten taksikuski, kun Suomen kunnat, mäennyppylät ja vesistöt on roiskittu vähän eri puolille sisempää ja kauempaa esikaupunkivyöhykettä. Normaalistihan tällaiset ryhmänimet sijaitsevat edes jotenkin intuitiivisena ryppäänä.

Suomen kunnat ovat kiinnostaneet minua aina, eikä innostusta lainkaan laannuttanut se, että pääsin viiden vuoden iässä asumaan Järvenpäässä alueelle, jossa kadut on nimetty juuri pitäjien perusteella. Havaintojeni mukaan se ei ole kovin yleistä. Minusta on ihan hienoa, etten lapsena päätynyt asumaan jollekin Pajutielle tai Kääpäkujalle vaan kadulle, joka on saanut nimensä jostain, joka minua kiinnostaa.

Se katu oli nimeltään Kauhavankuja ja sinne muuttaminen yksi lapsuuteni avainkokemuksia. Kauhava sattuu vieläpä olemaan molempien vanhempieni synnyinpaikka, jonne minullakin on siitä syystä säännöllisesti asiaa.

Ei kuitenkaan jatketa vielä tässä kohtaa järvenpääläisten kadunnimien syvimpään olemukseen. Sen verran voin kuitenkin kertoa, että jos nyt ei Elimäenkatua, niin Elimäenkuja kyllä löytyy Järvenpäästäkin.

***

Lopulta, hitaahkon kävelemisen päätteeksi, Sturenkadun ja Elimäenkadun risteys sitten oli vaihtunut Mäkelänkadun ja Elimäenkadun risteykseksi. Ja niin oli taas jäljellä yksi katu vähemmän.

Hesarin juttu sijaitsee täällä (tosin se saattaa vaatia tilauksen).

IMG_1980.jpg

Toimittaja työssään Elimäenkadun päässä.

4 kommenttia artikkeliin ”Elimäenkatu aidan takaa

    • Tämä on aivan erinomainen harrastus! Minun johtava vinkkini on, että kannattaa tehdä niin kuin itsestä parhaalta tuntuu. Itse aloitin tutkimalla aakkosjärjestystä manuaalisesti kartta.hel.fi-karttapalvelusta, mutta sittemmin olen alkanut kasata kadut listaksi. Kuljin A. I. Virtasen aukion kohdassa AI, aivan kuten E. J. Nyströmin polun kohdassa EJ. Molemmissa tapauksissa tämä valinta oli omaa huolimattomuuttani, mutta ainakin olen toistaiseksi onnistunut olemaan johdonmukainen…

      Tykkää

    • Kyllä se oli ainakin merkittäviltä osin sattumaa. Isäni työnantaja tarjosi tontteja Järvenpäästä juuri sattumoisin tuolta kujanpätkältä, ja niin kävi, että kauhavalaiset vanhempani päätyivät rakentamaan talon Kauhavankujalle.

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s